Matriisi

Palaan taas kerran aiheeseen, joka itseäni monesti mietityttää erilaisissa tilanteissa. Se matriisi — nimellisesti Matrix-elokuvan virtuaalitodellisuus, jota ihmiset luulivat ainoaksi todellisuudeksi, mutta olivatkin vain aivoistaan siinä kiinni, eivätkä eläneet fyysisesti samaa todellisuutta.

Kysymys kuuluu, elämmekö matriisissa, ja jos niin millaisessa? Emme kenties elä virtuaalisessa tai kuvitteellisessa maailmassa ihan samassa merkityksessä kuin elokuvassa, mutta monella tasolla ehkä silti. Olennaisia tekijöitä tässä ovat aivot, niiden havainnointikyky, tietoisuus ja kulttuuri. Yleinen käsitys on, että ihmisen kyky havainnoida ja muodostaa käsitystä todellisuudesta on melko vajavainen, vaikka tiedollisella tasolla tieteellisen tutkimisen kautta ajatellaankin saatavan objektiivinen käsitys fyysisen todellisuuden ominaisuuksista, luonteesta ja rajoituksista. On kuitenkin asia erikseen, mitä ihminen yksilönä voi kokonaisuudesta ymmärtää; yksilön kyky kokea todellisuutta on varsin rajoittunut. Matriisin ensiaskeleet ovat jo tässä: ihmisen on luotava todellisuudesta sellainen mielikuva aivoissaan, johon aivot ja kokemiskyky riittävät.

Kulttuuri muodostaa myös oman virtuaalitodellisuutensa. Ihmiset oppivat yhteisöissä yhteisön tavat, kielen ja kollektiivisen todellisuuskäsityksen. Tämä on laumakäyttäytymisen perusta ja ikävä kyllä mahdollistaa ihmisten ja koko planeetan suurimmat ongelmat. Yksi selvimmistä ilmiöistä kulttuurisessa matriisissa on mainonta. Mainokset suunnitellaan käyttämään hyväkseen mahdollisimman paljon ihmisten kykyä muodostaa todellisuusmielikuvia. Mainokset eivät kuitenkaan kerro objektiivisesta todellisuudesta, vaan pyrkivät esittämään sellaisen todellisuuden, jossa markkinoitava asia esiintyy halutulla tavalla. Mainosten katseleminen on helppo tapa tutustua kulttuuriseen matriisiin, tai kenties nimenomaan sen tökeröimpiin ja objektiivisuudesta kauimmaksi vieroittuneisiin osiin. Se antaa hyviä viitteitä siitä, millaisessa matriisissa pääasiassa elämme ja millaisia muotoja se saa erilaisilla elämänalueilla.

Tietoisuus on jännä ilmiö myös matriisin kannalta. Jos ja kun tiedostamme matriisin, mitä se käytännössä tarkoittaa? Syömmekö punaisen pillerin? Ihmisen tietoisuus on sekin melko rajoittunut ja vaikuttaa monella tapaa suorastaan epäonnistuneelta evoluution tuotteelta, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Ja miksi edes haluaisimme tietää elävämme matriisissa?

Henkilökohtaisesti pidän koko matriisi-ilmiötä kiinnostavana siksi, että koen toisinaan olevani puoliksi hereillä, siis matriisin ulkopuolella jonkinlaisella osatajunnalla. Elokuvan päähenkilöllä oli myös vastaavia tuntemuksia, ikäänkuin aavistuksia siitä, että arkitodellisuus muodostuu objektiivisesti ottaen epätodellisuudesta, päänsisäisestä maailmasta.

Kielestä ja kielipelistä en jaksa samaan syssyyn kirjoittaa, mutta nehän tietysti ovat yksi hyvin oleellinen tapa muodostaa ja kutoa matriisia.

Vanhuus ja kuolema

Mikä on "ihmisarvoista" elämää? Olen viime aikoina sattuneesta syystä vieraillut sairaalassa, jossa on vanhuksia, jotka eivät tule toimeen kotonaan, mutta joille ei myöskään ole muuta hoitopaikkaa. Osa on dementikkoja, osalla halvauksia yms. He kaikki odottavat pääsevänsä sairaalasta jonnekin muualle. Mielestäni heidän elämänsä sairaalassa on surkeaa, vaikka he saavat ruokaa ja hoitoa ja henkilökunta on ystävällistä. Eläminen tuolla tavalla ei ole mielekästä, olisi parempi olla kuollut.

Vanhuksien elinoloja ja kuntoa saatetaan hieman kauhistella, mutta ihmiset haluavat uskoa, että heidänkin elämänsä on arvokasta ja että ainakin sisäisesti he voivat vielä tuntea elävänsä mielekkäästi. Ihmiset eivät usko näin siksi, että itsekin ajattelevat joskus olevansa samassa asemassa, vaan siksi, ettei kuolemaa tarvitsisi ajatella, eikä ottaa elämisen mielekkyydestä vastuuta, eikä tuntea huonoa omatuntoa siitä, että omainen elää heikosti.

Elämisen edellytyksiä ja mielekkyyttä voi pohtia. Jos elän 50-vuotiaaksi asti, se on sopiva hetki tehdä tilannearvio. On vaikea ajoissa huomata oman elämänsä kurjuus, ihminen kun on sopeutuvainen ja elämä saattaa hivuttautua huomaamatta ja varkain huonoon jamaan. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta yksi asia on varma: en halua dementikoksi sairaalaan. Toivon osaavani lähteä ajoissa.

Eläminen on yleisesti ottaen absurdia, mutta siinä piileekin osaltaan sen hienous. Mitään näin järjetöntä ei voi olla ihailematta ja ihmettelemättä. Elämä ei ole kovin ihanaa, mutta on se sentään omituista, ja se on jo aika paljon se.

Vähän jazzia

Kirjoitetaanpa vähän jazzista.

Kävin kuuntelemassa eilen Ricky Tick Big Band & Julkinen Sana -yhdistelmän konserttia. Bändihän on tietysti erinomaisen pätevä nimekkäine soittajineen. Rap & jazz -yhdistelmä tällä tavalla toteutettuna toimii. Ainoa elämystä haittaava tekijä oli akustiikka ja konserttipaikan hienoinen ankeus. Tunnelmaa latisti myös yleisömäärä: vain reilu puolet tilasta oli käytössä. Ei sääkään nyt ollut aivan ihanteellinen: en omista vedenpitäviä kenkiä, joten olin konsertissa märin jaloin.

Lämmittelybändinä toimi joku paikallisen musiikkiopiston pop-jazz -osaston bändi. En tykännyt siitä erityisemmin, vaikka soitto toimi ja meno oli kova. Minua on jo pidempään häirinnyt pop-jazz -osaston laulajien tyyli; kuulen sitä silloin tällöin myös musiikkiopiston käytävillä. Vaikutelma on väkinäinen fraseeraus ja huutaminen. Olen mieltynyt huomattavasti luonnikkaampaan ja kevyempään tapaan, kuten vaikkapa Anita O'Day, joka on kuin ei laulaisi ollenkaan, ja silti ääni toimii upeasti. On musiikkilajeissakin eroa, mutta silti.

Aina joskus törmää jazzissakin huonoihin soittajiin. Tai sanotaan, että soittajiin, joiden tyyli ei miellytä lainkaan. Yksi tällainen tuli vastaan kuunnellessani yhden nuottikirjan biisejä YouTubesta: Stan Kenton. Mies paukuttaa pianoparkaa kuin innostunut sonni. Tuota kuunnellessa ymmärtää paremmin, miksi pianoa sanotaan joskus niittokoneeksi.

Vielä toistaiseksi pidän musiikista ja musisoinnista. Toivon näin olevan jatkossakin. Tiistaina on keikka itsellänikin, olen syksyn "hang around" -jäsenenä oppilasorkesterissa.

Pari asiaa

Keksin jokin aika sitten pari asiaa, jotka haluan tehdä vielä tämän elämän aikana.

Haluan maalata graffitin jonnekin sopivaan paikkaan salaa yöllä. Kuva-aiheideoita on joitakin käynyt mielessä, mutta mitään lopullista en ole päättänyt. Pitäisi etsiä sopiva paikka ja miettiä siltäkin kannalta, mikä paikkaan sopisi. Aiempaa kokemusta graffitien maalaamisesta minulla ei ole, mutta uskon saavani aivan kelvollisen kuvan aikaan, kunhan suunnittelen sen etukäteen kunnolla.

Haluan käydä tapaamassa muutamia ihmisiä, jotka tunnen erään netin keskustelupalstan kautta. Tämä edellyttää juna- ja bussimatkoja, mutta oikeastaan pidän pienimuotoisesta matkustelusta. Pyrin olemaan muodostamatta erityisiä ennakko-odotuksia näistä tapaamisista, mutta kieltämättä se on vaikeaa.

Näin viime yönä unta, jossa geenikartoitus paljasti minulla olevan hyvin suuri sydänsairauteen kuolemisen todennäköisyys. Unessa ennuste oli, että kuolen kuuden vuoden kuluttua, tai jos käy paremmin, niin kymmenen vuoden kuluttua. Teoriassa mahdollisuuksien rajoissa oli myös eläminen vielä kaksikymmentä vuotta, mutta missään tapauksessa ei enempää. Jos tietäisin näin käyvän oikeasti, tekisin varmasti asioita toisin kuin nyt. Se on kai se ratkaisematon elämisen dilemma. Voi tietysti lohduttautua sillä, ettei tekemisillä tai tekemättä jättämisillä ole lopulta mitään merkitystä.

Rannalla

Kävin tuulisella rannalla katselemassa vettä. Etsin ihmeitä, muttei löytynyt. Sen sijaan löysin pari kuvaa.

Kivet ottavat ihailtavan tyynesti vastaan pienet aallot, vaan vesi kiertää kivien väliin, jos ei yli pääse.

Alkaa olla jo väriä lehdissä, ja kohta alkaa olla väri jo pudonnut, kadonnut mainen loisto ja hautautunut harmaaseen synkkyyteen.

Kaksi koppia rannalla. Molemmat lukossa, mutta sentään vastakkain asettuneet. Eivät ole niin yksinäisiä.

Pelastus on lähellä. Vaikka sitten vähän kolhuinen ja jyrsittykin. Sydämellistä.

Vaan mikä se tämä kolo on? Olisiko se turvallinen jonkun pienen mönkijän piiloutua maailman myrskyiltä? Tokkopa niinkään. Turvallisin paikka on seistä avoimella rannalla ja antaa aavalta tulla mitä on tullakseen. Kun on aikansa seissyt, saattaa jo toivoakin, tulisi edes jotain.

Tärkeitä asioita

Tapahtumia, joissa olisin voinut käydä tänään, mutta en käynyt: Tracon ja Kosmiset parapäivät.

Pitäisi varmaan ottaa kamera käteen ja käydä luonnossa. Se on jossain tuolla ulkona, eikä sinne taida olla edes kovin pitkä matka. Nythän on syksy ja syksyn värit. En tunnista kasveja, mutta tunnen väriympyrän.

Syksyn aikana voisin myös tehdä listan asioista, joita haluaisin tehdä elämässäni. Aloitan ensin pohdiskelemalla, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä. Luonnollisesti lapset ovat ensimmäisinä ja lapsia ajatellen myös perhe yleisemmin. Todennäköisesti en tule saamaan enempää lapsia kuin nyt jo on. Lisälapset olisivat sinänsä tervetulleita, jos olosuhteet olisivat sopivat, mutta kuten todettu, näin tuskin tulee tapahtumaa, eikä minulla ole erityistä tarvetta lisälapsia hankkia.

Toinen tärkeä asia on ystävät (ei kovin montaa, mutta sitäkin tärkeämpiä). En ole ihmisystävällinen ihminen, mutta siksi läheiset ystävät ovatkin tärkeitä, sellaiset, jotka todella tuntee hyvin ja joille voi puhua aivan mitä tahansa mistä tahansa aiheesta. Tätä asiaa pitää pohtia vielä tarkemmin joskus.

Kolmas tärkeä asia on musiikki. Se on eräänlainen henkireikä arjessa. Voisin elää ilmankin sitä, tai harrastaa jotain ihan muuta musiikin sijasta, mutta niin kauan kuin on arkielämää, on oltava jotain, mihin voi tuntojaan purkaa.

Tärkeitä asioita ovat myös hyvä asunto ja elinolot yleensä.

Palkkatyö ei ole mitenkään tärkeä. Toisinaan töissä on kiva käydä, ja ennen kaikkea on kiva saada säännöllistä palkkaa, mutta ilmankin voisin olla, ja voisin rajoittaa henkilökohtaisia menojani hyvinkin niukiksi. Pystyn tarvittaessa suhteellisen askeettiseen elämään.

Haluaisin, että lista asioista, joita haluaisin elämässäni vielä tehdä, sisältäisi jotain oikeasti henkilökohtaisesti merkittävää. Joko minulle tärkeisiin asioihin liittyvää, tai sitten jotain uutta, josta tulisi minulle tärkeä asia.

Nyt tähän loppuun vielä kaksi huomiota tähän asti kirjoittamastani: ensinnäkin tämä pohdinta on hyvin itsekeskeistä ajattelua, mikä toisaalta on tarkoituskin, se on vaan hyvä tiedostaa. Toiseksi, tärkeiden asioiden listalta puuttuu terveys ja henkinen hyvinvointi. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä. Tämä(kin) seikka vaatii lisäpohdintaa.

Se on jatsii

Kuuntelen tässä kirjoittaessa Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana: Burnaa. Se on loistava levy. Se on jatsii.

Yksi maailman suurista mysteereistä on se, miksi ihmiset eivät sankoin joukoin pidä jazzista.

Jazz on vapautta. Jazz on iloa. Jazz on ajatonta. Jazz on riippumatonta. Jazz on musiikkia. Jazz on elävää. Jazz on irtiotto kaikesta maallisesta ja turhasta.

Jos ryhtyisin erakoksi yksinäiselle saarelle, tai muuttaisin maalle omavaraiseksi luomuvihreäksi, ottaisin jazzin mukaan. Se olisi oiva kumppani. Se ei turhista purnaa.

Tulevaisuus

Työpaikkani on kaupungin keskustassa vanhan tehdasrakennuksen ylimmässä kerroksessa. Ympäristö on melko viihtyisä näin kaupunkilaisittain. Tänään lounaalle lähtiessäni kävin katsomassa katolle johtavaa portaikkoa. Katolle vievä ovi oli lukossa. Paikka olisi miellyttävä pienelle meditaatiohetkelle. Tällä kertaa en meditoinut, olin vaan ja mietin, miksi olen.

Lounaalla olin muista ihmisistä piittaamattomassa mielentilassa. Tällaiset vetäytymistilat tulevat silloin tällöin ja herkemmin huonommalla säällä (matalapaineella). Kyseessä ei ole varsinaisesti vuodenaikoihin liittyvä SAD, vaan jotain muuta, mistä en ole päässyt selville; olen lääkäriltäkin udellut joskus. Tällaisina hetkinä ajattelen usein lapsellisia kysymyksiä, joiden yli en ole päässyt - kysymyksiä, kuten:

Mitä teen oikein?
Mikä olen?

En tiedä, haluanko edes mitään vastauksia. Jos haluan, niiden pitäisi olla tyhjentäviä ja lopullisia. Tänään mietin hieman yllättäen myös sitä, millainen tulevaisuus minulla on. Olen muutoshakuinen, joten haluan, että tulevaisuudessa asiat ovat toisin kuin nyt. Tiedän myös osittain, mitä haluaisin tulevaisuudelta. Se ei tule toteutumaan, mikä onkin toisaalta hyvä asia. En siis keksinyt itselleni mitään järkevää tulevaisuutta. Siksi ehkä pidänkin vetäytymisen verhosta, sen taakse voi mukavasti mennä turvaan ihmisiltä ja tarpeelta kehittää itselleen tulevaisuus.

Lohdutukseksi harrastan jazzia. Kuuntelen sitä töissä ja soitan kotona saksofonia. Hieman yllättäen huomasin, että George Michael on levyttänyt ainakin yhden jazz-biisin, Kissing A Fool. Kaveri on erinomainen laulaja ja ilmeisen lahjakas. Teen tuosta nuotin saksofonille ja kokeilen. Se ei ehkä muuta tulevaisuuttani, mutta on sitä ilmankin kiva soitella.

Uskontojen uskonto

Haluaisin perustaa uskonnon. Olen haaveillut siitä jo nuoresta asti. Idea sai alkunsa siitä, ettei uskonnottomilla ole kirkkoja eikä paikkoja minne mennä mietiskelemään ja kokemaan omia henkisiä puoliaan. Uskonnoissa minua on aina kiehtonut erityisesti juuri yksilöllinen kokemus, usko, ja mitä se saa ihmisessä aikaan.

Toisaalta siinä missä usko ja kokemus ovat henkilökohtaisia, uskonnot taas ovat yhteisöllisiä ja massahurmoksellisia instituutioita, jotka tarvitsevat sokeita kannattajajoukkoja toimiakseen. Onko ylipäätään mahdollista perustaa uskontoa, joka toimisi toisin, vain yksilöiden omien sisäisten kokemusten varassa? Uskonnoissa on tällaisia piirteitä, kuten vaikka buddhalaisuuden valaistuminen tai Jeesuksen opetukset, jotka pyrkivät puhuttelemaan yksilöitä henkilökohtaisesti.

Uskonto, jonka haluaisin perustaa, olisi vain ja ainoastaan ihmisen oman kokemuksen temppeli vailla oppijärjestelmää, papistoa tai valtarakenteita. Ja tähän liittyy eräs hyvin tärkeä idea, joka on tämän uskonnon ydintä: mitään ihmisten uskomuksia tai uskontoja ei poissuljeta, vaan kaikki uskot ovat tervetulleita. Kyseessä on siis universaali henkilökohtaisen kokemuksen uskonto, jossa kokemus voi olla yhtä hyvin kristillinen, hinduistinen kuin zeniläinenkin. Jopa spagettimonsterillinen, vaikken henkilökohtaisesti usko spagettimonsteriuskonnon tarjoavan kummoisiakaan kokemuksia.

Itse olen ateisti, joten uskonkokemukseni ovat hyvin monimuotoisia ja pitkälti määrittelemättömiä, usein esteettisiä ja häkellyttäviä, parhaimmillaan oivaltavia laadultaan. Jos tällainen uskonto tulisi toteen, kävisin joka viikko sen temppelissä ihailemassa ihmisten kokemusten kirjoa ja hymyilisin kaikille, jotka ovat tulleet tuon tilan ja ajan jakamaan muiden kesken.

Juhannustaika

Hyvä ystäväni heitti ilmoille perinteisenä juhannustaikana sellaisen, että pitäisi tanssia alasti kokon ympärillä kuollut kukko hampaissa. Vai oliko se kana. No, joka tapauksessa ajattelin kokeilla kaupunkioloihin soveltuvaa versiota ja tanssia alasti grillin ympärillä makkara suussa.

Tällaisia juttuja teen tietysti vain harkitusti yksin ja kenenkään näkemättä. Koska arvelin grillimakkaroiden tulevan syödyksi illan mittaan jo ennen kuin pääsen yksinäisyydessä taikaani tekemään, ostin sitä varten pitkulaisen olutmakkaran. Suunnittelin etukäteen ottavani itsestäni kuvan siten, että kamera on jalustalla ja itselaukaisutoiminto käytössä. Grillin ympärillä on teoriassa tilaa, mutta käytännössä rönsyilevät kirsikkapuut estävät kunnon liikehtimisen. Päädyin siis suunnitelmissani vain poseeraamaan kameralle grillin edustalla sopivassa asennossa. Asentoakin mietin etukäteen. Makkaran tuli olla suussa, naamalla sopiva virne, kädet sivuille taivutettuina hieman lintumaisesti (ei suorina vaan nivelistä koukistettuina), yhdellä jalalla seisten toinen jalka nojaten toista vasten. Vähän kuin joku hindujumalan patsas tanssimassa.

Ilta kun alkoi kallistua yöksi, hain kamerajalustan, kameran ja makkaran. Olin sopivasti valmiiksi kylpytakkiin pukeutuneena. Naapurin pihalla oli ihmisiä iltaa viettämässä, mutten antanut sen tässä vaiheessa häiritä. Ongelmaksi muodostui kamerajalustan pikakiinnikkeessä oleva sovituspala, joka piti saada irti ennen kuin sai kiinnikkeen ruuvattua kameran pohjaan. Sovituspala oli niin tiukassa, ettei lähtenyt ilman työkaluja, joita ei siihen hätään ollut oikein saatavilla. Onneksi seinustalla roikkui paistinlasta, jonka reuna oli sopivan jäykkä vääntämiseen.

Asettelin jalustan kameroineen sopivaan paikkaan. Seuraavaksi piti löytää kamerasta itselaukaisin, jota en ollut koskaan ennen tarvinnut. Onneksi arvasin sen sijainnin ja tunnistin sen symbolimerkinnän. Sitten koelaukaisu. Kymmenisen sekuntia kesti napin painalluksesta kuvan ottamiseen. Arvelin sen riittävän.

Tepastelin vaivihkaa grillin lähellä asiaa harkiten ja kuulostellen naapurista pensaiden takaa kuuluvaa puheensorinaa. Uskoakseni selviäisin huomaamatta, jos pysyttelisin sopivassa paikassa pensaiden takana, enkä ottaisi tanssiaskelia grillin editse.

Tuumasta toimeen sitten. Kaivoin makkaran paketista, laitoin poikittain hampaiden väliin, otin vielä pari harjoitusasentoa ja kävelin kameran luokse. Siinä vaiheessa en enää miettinyt. Painoin nappia ja kävelin grillin viereen pensaan eteen. Annoin kylpytakin pudota maahan ja otin asennon. Parin sekunnin ajan sovittelin kasvoilleni sopivaa ilmettä (makkara suussa on rajoitetusti vaihtoehtoja). Sitten kamera laukesi. Otin kylpytakin ylleni nopeasti ja menin katsomaan, millainen kuvasta tuli. Hyväksi onneksi kuva onnistui erinomaisesti. Siitä tuli niin hauska, että saatoin sille jopa nauraa.

Mitä taialla sitten oli tarkoitus saada aikaan? En asettanut sille mitään tavoitteita. Ehkä näkisin enneunia. Valitettavasti ainoa muistikuva unista oli, että olin menossa jonnekin kolmen tutun henkilön kanssa, joista yhden tunnistin vanhaksi koulukaveriksi.

Taika ei siis toiminut millään merkittävällä tai kiinnostavalla tavalla. Ehkä se ei ollut oikea kunnollinen taika lainkaan. Oli sen tekeminen silti jännää. Ja vielä selvin päin. Suosittelen kaikille hullujen taikojen tekemistä!

Klovnin suru

Olette kenties kuulleet tarinan miehestä, joka masennuksen vallassa meni tapaamaan psykologia. Mies valitti, ettei mikään saanut häntä paremmalle tuulelle. Psykologi kehotti miestä tulemaan ikkunaan ja osoitti hänelle sirkustelttaa. Sirkus oli tullut kaupunkiin ja siellä kuului esiintyvän parhaista parhain klovni, joka varmasti saa kenet tahansa nauramaan ja piristymään. Mies kääntyi psykologin puoleen ja sanoi: "minä olen se klovni".

Tarinasta on erilaisia versioita, ja saattaapa se perustua jopa tositapahtumiin. Kenties klovni oli Joseph Grimaldi, kenties ei.

Mutta miksi klovni oli surullinen? Hän oli alansa paras ja kaikkien rakastama. Ehkä hänellä ei ollut enää ketään, jolle nauraa. Ainoa häntä parempi klovni oli jumala, mutta mies oli menettänyt uskonsa ja samalla ainoan todellisen sielunkumppaninsa.

Heviä

Olen aina tykännyt jazzista. Se on ylivertaista musiikkia. Moni muukin musiikki on hienoa, mutta jazz saa minut helposti hyvälle tuulelle. Siinä on jotain ajatonta ja rauhoittavaa. Se irrottaa sielun maallisista murheista.

Hevi on musiikin laji, josta en koskaan ole pitänyt enkä sitä ymmärtänyt. Olen aivan viime aikoina kuitenkin alkanut kuulla siinäkin jotain ideaa, ainakin sen verran, että sitä voi kuunnella ärsyyntymättä. Kuinka ollakaan, olin lauantaina Sauna Open Air -tapahtumassa kuuntelemassa heviä. Normaalisti en menisi sinne edes maksusta, mutta sattuneesta syystä nyt kävi näin.

Koko päivää en konsertissa viettänyt, Children of Bodom oli juuri lopettelemassa kun tulin paikalle, mikä olikin hyvä hetki hankkia syötävää (nakkisämpylä ja jäätelöä). Jonot ruokapaikoille olivat pitkät. Tämän jälkeen seisoskelin jonottamassa nimikirjoituksia Nightwishiltä, mutta ne jäivät saamatta, koska niitä halusi liian moni muukin.

Yleisvaikutelma tapahtumasta oli sellainen, että siellä oli odotuksia enemmän tavallisia parikymppisiä ja keski-ikäisiä pelkästään juopottelemassa, ja odotuksia vähemmän stereotyyppisiä pitkätukkaisia mustiin pukeutuvia hevi-ihmisiä. Järjestelyt tuntuivat toimivilta, eikä tungosta ollut liikaa.

Opeth oli alkuun mielenkiintoista, lähinnä varmaan siksi, että siinä kuului 70-luvun proge- tai jopa fuusiovaikutteita. Sävy siis oli omaan makuuni sovelias. Valitettavasti lauluosuudet olivat pelkkää örinää ja biisit loppujen lopuksi niin tasapaksuja, ettei niistä jäänyt mieleen mitään.

Nightwish oli positiivinen yllätys. Ei niinkään siksi, että itse musiikki olisi erityisen kiinnostavaa ollut, mutta itse esiintyminen ja fanitustilanne oli kiva kokemus. Asiaan ehkä vaikutti se, että nappasin päänsärkylääkettä ennen esitystä (jostain syystä se tekee mukavan ja läsnäolevan olon).

Bändin jäsenet olivat selkeästi omia persooniaan. Holopainen oli syrjässä rekvisiitan takana eikä sanonut sanaakaan esityksen aikana. Basisti Marco hoiti lavashown karismaattisen osuuden, kitaristi hoiti lavashowta ilman karismaa leikkisästi, mutta vähän ontuen. Laulaja oli esityksen ehdoton tähti. Hän sopi rooliinsa täydellisesti strategisesti sijoitetun tuulettimen hulmuttaessa hiuksiaan. Laulu tosin oli miksattu liian alas.

Sellaista jäin hieman miettimään, että mitä Nightwishin soittajat oikeastaan soittivat. Eihän siitä sekametelistä juuri erota yksittäisen soittimen ääniä lukuunottamatta pillejä (säkkipilli tms. ja tinapillin tapainen isohko soitin). Kitaristillakaan ei oikeastaan ollut kunnon sooloja ollenkaan. Vain parissa biisissä joku hyvin lyhyt pätkä.

Joka tapauksessa olin tyytyväinen tähän kokemukseen ja ennen kaikkea siihen, että korvatulpat suojasivat erinomaisen sopivasti.

Kesätuulet kutsuu seikkailuun

Kesä herättää nukkuvan lapsellisen seikkailijasielun, joka haluaa kokea jotain jännittävää. Tietysti se vuorottelee keski-iän kanssa, jonka mielestä elämä on jo jokseenkin ohitse, eikä mitään ole enää nähtävissä saati tehtävissä.

Keski-ikäisillähän on toki vaihtoehtoja seikkailujen suhteen, voi vaikka ryhtyä seksiseikkailijaksi ja jahdata toteenkäymättömiä fantasioitaan, jotka eivät edelleenkään toteudu. Tai sitten voi ostaa moottoripyörän ja tuntea hetkellistä vapautta kiitäessään tien pintaa.

Joka tapauksessa kesä on fantastinen vuodenaika; kaikki on vihreää ja eloisaa. On seikkailua jo pelkästään mennä metsään tai rannalle, kävellä ympäriinsä puiden lomassa tai katsella vettä. Sielu ainakin tykkää.

Ehkä teen tänä kesänä omani näköisiä juttuja. Kuljetan vaikka viskipulloa epätodennäköisiin paikkoihin, joissa istuskelen, otan vähän valokuvia ja koitan olla välittämättä siitä, ettei siinä ole mitään ideaa.

Tärkeisiin asioihin siirtyäkseni, leikkasin partaani ja viiksiäni sangen runsaasti. Liiankin runsaasti, ei jäänyt edes vahattavaa viiksien kärkiin. Sain päähänpiston tällaiseen nähtyäni itsestäni ottamani valokuvan kymmenen vuoden takaa. Siinä partani oli siisti ja lyhyt. Ja näytin nuorelta.

Nään jo parran harmaan

Viiksistä puheenollen, olen varsin tyytyväinen Dali-merkkiseen viiksivahaan. Se on kotimainen tuote ja sitä saa tilattua sähköpostilla valmistajalta. Vaha toimitetaan pienissä purnukoissa, jotka mahtuvat taskuun ja joita on kiva pyöritellä kädessä stressilelun tapaan. Viiksien muotoilu ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Pitää löytää optimaalinen leikkaus, jotta vahattavaa ei ole liikaa. Nietzsche-viiksien ongelmaan törmää erilaisia ruokia, erityisesti keittoja, syödessä. Niitä pitäisi myös vahata jatkuvasti hyvin runsaasti, jotta ne pysyisivät aisoissa. Olen näistä syistä päätynyt leikkaamaan viiksiäni edestä siten, että vahattavaa jää vain sivuille. Niistä saakin Dali-antennit halutessaan. Tässäkin on omat hankaluutensa silti. Antennimainen asento ei pidä ryhtiään ilman runsasta vahaamista, ja karvoja on oltava riittävästi, muttei liikaa, mikä on otettava huomioon leikkausvaiheessa. Laiskuus vahaamisessa johtaa myös helposti ikäviin epämääräisesti sojottaviin viiksiin, jos karvat kasvavat pitkiksi. Toisaalta liian lyhyistä ei saa antenneja. Nämä ovat vaikeita asioita.

Oikeastaan käytän antennivahausta lähinnä vappuna. Se sopii hyvin lakkiini ja sen punatähtikokardiin. Muulloin tyydyn lievästi kaarevaan malliin, joka ei herätä yleisössä niin suurta huomiota. Jonkin verran viikset ja parta joka tapauksessa herättävät huomiota etenkin lasten keskuudessa. Hassuilla sedillä on hassut viikset. Joistain vaikutelma on myös vähän pelottava. Aikuisista on vaikea sanoa, he kun harvoin ilmaisevat itseään tällaisissa asioissa. Voi olla, että karvanaamana saa jonkinlaista erikoisemman persoonan leimaa, minkä voi nähdä työssäni myös eduksi. Gurumaisuus on ammatissani valttia, ja ulkoisesta olemuksesta asiakkaatkin tekevät päätelmiään, oikeita tai vääriä.

Naamakarvojen kasvun ongelmakohta itselleni on edelleen laiskuus partahöylän käytössä. Usein menee muutama päivä, etten lainkaan höylää sivuille kasvavaa sänkeä. Siitä tulee epäsiisti vaikutelma. Koitan parantaa tapojani tässä suhteessa.

Partaani on muuten alkanut tulla satunnaisia harmaita karvoja. Harmaa on käypä väri, mutta mieluummin kyllä pitäisin luontaisen punaisuuteni (on muuten hassua, että partakarvat ovat punaisia, vaikka muut karvat ovat ruskeita). Kenties parran väri ohjaa poliittista suuntautuneisuuttani. Harmaana ei aio siltikään äänestää eläkeläisten puolueita.

Uusi kesä, vanha parta

Tänään, herran vuonna 2013 kesäkuun kolmantena päivänä, olin aamupäivän itsekkään ärtymyksen tilassa. Syitä on monia, elämä on. Ajattelin tästä inspiroituneena luoda uuden blogin, jossa vaikka haukkuisin kaiken huonon roskan huonoksi roskaksi. Sitähän piisaa. Kirjauduttuani bloggeriin huomasinkin tämän vanhan blogin olevan yhä olemassa. Mihinkäs huono roska Internetistä katoaisi. Olin oikein ilahtunut tästä tosiasiasta.

Jatkan siis blogin kirjoittamista siitä, mihin se viimeksi jäi. Välissä on muutama vuosi, jona aikana maailmassa ei ole tapahtunut mitään uutta tai ihmeellistä. Jotain toki on tapahtunut. Siihen palaan myöhemmissä blogauksissa.

Olen tänään ajatellut vanhustenhuoltoa, koska vanha tätini alkaa höppänöityä siinä määrin, etten usko hänen tulevan omillaan toimeen kovin pitkään. Vanhainkoti kuulostaa hyvältä paikalta, siellähän on seuraa ja järjestettyä toimintaa yms. Miksi vanhuksen pitäisi taantua yksin kotona? Kaiketi siksi, että se tulee halvemmaksi. Entäpä olisinko valmis majoittamaan tätini omassa kodissani? Saattaisin olla, jos kotini siihen soveltuisi. Mutta koska olen varsin itsekäs ihminen, olen hieman helpottunutkin siitä, ettei kotini sovellu. Soveltuvuusarvion tein ihan itse.

Otsikon aiheesta: tänään tosiaankin on kesä, ja minulla on töissä pitkähihainen paita, koska sisällä on kylmä. Parta kasvaa, mutta palasin suosiolla sivuilta ajeltuun malliin, joka sopii minulle huomattavasti paremmin.

Luin tänään tällaisen blogikirjoituksen: http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/lukutaito-ao-ja-abstrakti-ajattelu.html. Minusta teksti on ylipitkä ja vailla kummempaa sisältöä. Tässä on tiivistys: lukutaito on edellytys abstraktille ajattelulle ja älyn kehittymiselle. Jotkut ihmiset ovat älykkäämpiä kuin toiset ja osaavat lukea. Tai osaavat lukea ja ovat älykkäämpiä. Tai jotain. Lukekaa ihmeessä, jos haluatte kehittää lukutaitoanne ja samalla älyänne! Opin blogista myös yhden sivistyssanan: nullifidianisti (homo nullius fidei). Olen vanhentuessani muuttunut pikkuhiljaa enemmän tuohon suuntaan. Miksikäs en. Oli maailma kuinka hieno ja ihmeellinen paikka tahansa, elämä on lyhyt ja enimmäkseen merkityksetön. Ei siitä kannata numeroa tehdä.