Mikä on "ihmisarvoista" elämää? Olen viime aikoina sattuneesta syystä vieraillut sairaalassa, jossa on vanhuksia, jotka eivät tule toimeen kotonaan, mutta joille ei myöskään ole muuta hoitopaikkaa. Osa on dementikkoja, osalla halvauksia yms. He kaikki odottavat pääsevänsä sairaalasta jonnekin muualle. Mielestäni heidän elämänsä sairaalassa on surkeaa, vaikka he saavat ruokaa ja hoitoa ja henkilökunta on ystävällistä. Eläminen tuolla tavalla ei ole mielekästä, olisi parempi olla kuollut.
Vanhuksien elinoloja ja kuntoa saatetaan hieman kauhistella, mutta ihmiset haluavat uskoa, että heidänkin elämänsä on arvokasta ja että ainakin sisäisesti he voivat vielä tuntea elävänsä mielekkäästi. Ihmiset eivät usko näin siksi, että itsekin ajattelevat joskus olevansa samassa asemassa, vaan siksi, ettei kuolemaa tarvitsisi ajatella, eikä ottaa elämisen mielekkyydestä vastuuta, eikä tuntea huonoa omatuntoa siitä, että omainen elää heikosti.
Elämisen edellytyksiä ja mielekkyyttä voi pohtia. Jos elän 50-vuotiaaksi asti, se on sopiva hetki tehdä tilannearvio. On vaikea ajoissa huomata oman elämänsä kurjuus, ihminen kun on sopeutuvainen ja elämä saattaa hivuttautua huomaamatta ja varkain huonoon jamaan. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta yksi asia on varma: en halua dementikoksi sairaalaan. Toivon osaavani lähteä ajoissa.
Eläminen on yleisesti ottaen absurdia, mutta siinä piileekin osaltaan sen hienous. Mitään näin järjetöntä ei voi olla ihailematta ja ihmettelemättä. Elämä ei ole kovin ihanaa, mutta on se sentään omituista, ja se on jo aika paljon se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti