Mietin kaupunkia kävellessäni, mitä ihmismassojen pakkautuminen näihin rypäksiin on tuonut tullessaan. Äkkiä ajatellen ei yhtään mitään. Scifi, sekä kirjallisuus että elokuvat, ovat esitelleet hienoja kaupunkimaisemia ja hienoja rakenteita. Mitään tällaista ei kaupungeissa ole kuitenkaan syntynyt.
Tampere on pieni kaupunki, vain 200000 asukasta, tai sinne päin. Mitä sitten on maailman metropoleissa, joissa asukkaita on yli 10 miljoonaa? Niissä on enemmän ihmisiä, enemmän rakennuksia, enemmän teitä, enemmän autoja - enemmän kaikkea. Isommat kaupungit ovatkin oikeastaan isompia vain määrällisesti: niissä on enemmän sitä samaa kuin pienemmissäkin. Metropoleissa on toki hieman isompiakin taloja kuin Tampereella, mutta perimmältään ne ovat samoja hökkeleitä ja bunkkereita; niitä vain on paljon enemmän.
Isoissa kaupungeissa on enemmän ja näkyvämpiä alakulttuureja, kenties jopa hieman kehittyneempiä ja erikoistuneempia sosiaalisia rakenteita, mutta ei mitään ihmeellistä kuitenkaan. Olisiko niin, että ihmisen kehitys on jäänyt jälkeen populaation kokoon nähden. Tosin sanoen määrällinen kehitys on ylivoimaista laadulliseen kehitykseen verrattuna - ja sama pätee kaupunkien kokoon.
perjantaina 9. tammikuuta 2009
keskiviikkona 7. tammikuuta 2009
Uusi vuosi, uusi parta
Vuosi on aluillaan. Eikä mitään uutta pilvipeitteen alla. Lähi-idässä ei varsinkaan.
Olen reilun vuoden kasvattanut partaani vain pari kertaa hieman siistien saksilla. Se on ihan kivassa mitassa, vaikka olihan se kohtuullisen pitkä jo ennen tätä pidempää kasvatusprojektia. Vasta pari kuukautta on parta ollut sivuilta ajamatta, kokeilen näet, millainen olisi kokoparta.
Laskin, että se kasvaa kohtalaiseksi kesään mennessä. Eli siiheksi kunnes nuorin lapsi jää päiväkotiryhmästään pois siirtyäkseen esikouluun. Voin siis ylpeänä esitellä partaani vielä päiväkodin tädeillekin, joskin keskenkasvuisena edelleen. Hah!
Mitä muuta mies tekisi kuin kasvattaisi partaa? Ajaisi partaa? Kasvattaminen sopii luovalle luonteelle.
Näin unen, jossa olin tekemässä jotain tyhjänpäiväistä jossain paikassa. Paikkaan saapui nuori mies, joka hätääntyneenä ja anovasti selitti tiskin takana olevalle henkilölle, miten hänen vaimonsa voi todella pahoin ollessaan nyt raskautensa viimevaiheissa. Paha olo oli ilmeisen stressaavaa kaikille, ja mies olisi halunnut siihen jotain helpotusta, muttei yhtään tiennyt, mitä se voisi olla. Mies uumoili, olisiko tämä heidän loppunsa. Siis suhteensa loppu, maailmanloppu hänen osalleen.
Minä en ajatellut mitään, mutta tunsin hyvin pientä osanottoa miestä kohtaan. Sellaista hyvin pientä, mitä yleensäkin tunnen: hyvin pienesti mitään. Ehkä tuo mies olin minä, ehkä se vielä syntymätön lapsi jotain uutta, joka ahdisti ja pelotti. Kenties tunteita an sich.
Olen reilun vuoden kasvattanut partaani vain pari kertaa hieman siistien saksilla. Se on ihan kivassa mitassa, vaikka olihan se kohtuullisen pitkä jo ennen tätä pidempää kasvatusprojektia. Vasta pari kuukautta on parta ollut sivuilta ajamatta, kokeilen näet, millainen olisi kokoparta.
Laskin, että se kasvaa kohtalaiseksi kesään mennessä. Eli siiheksi kunnes nuorin lapsi jää päiväkotiryhmästään pois siirtyäkseen esikouluun. Voin siis ylpeänä esitellä partaani vielä päiväkodin tädeillekin, joskin keskenkasvuisena edelleen. Hah!
Mitä muuta mies tekisi kuin kasvattaisi partaa? Ajaisi partaa? Kasvattaminen sopii luovalle luonteelle.
Näin unen, jossa olin tekemässä jotain tyhjänpäiväistä jossain paikassa. Paikkaan saapui nuori mies, joka hätääntyneenä ja anovasti selitti tiskin takana olevalle henkilölle, miten hänen vaimonsa voi todella pahoin ollessaan nyt raskautensa viimevaiheissa. Paha olo oli ilmeisen stressaavaa kaikille, ja mies olisi halunnut siihen jotain helpotusta, muttei yhtään tiennyt, mitä se voisi olla. Mies uumoili, olisiko tämä heidän loppunsa. Siis suhteensa loppu, maailmanloppu hänen osalleen.
Minä en ajatellut mitään, mutta tunsin hyvin pientä osanottoa miestä kohtaan. Sellaista hyvin pientä, mitä yleensäkin tunnen: hyvin pienesti mitään. Ehkä tuo mies olin minä, ehkä se vielä syntymätön lapsi jotain uutta, joka ahdisti ja pelotti. Kenties tunteita an sich.
torstaina 17. heinäkuuta 2008
Älykääpiön roskaa
Matkustin lasteni kera syntymäkaupunkiini. Kuinka ollakaan, tuli lähtiessä kiire, josta syystä päätin viedä roskapussit, yhden biojätepussin ja yhden pakkausjätepussin, matkan varrella olevaan roskikseen oman taloyhtiöni roskiksen sijaan. Tämä siksi, että taloyhtiön roskalaatikot ovat väärässä suunnassa matkareittiin nähden ja hieman kaukana. Totta puhuakseni meillä ei ollut varsinaista kiirettä, koska juna oli, kuinka ollakaan, 25 minuuttia myöhässä, ja paikallisbusseja kulki rautatieaseman suuntaan riittävän usein. Mutta sitähän minä en tiennyt, joten varauduin siihen, että kiire tulisi. Tämä myös siksi, että myöhästymisestä on parisuhdetta koetellut karvas kokemus kuuden vuoden takaa, mistä syystä koitan nykyään välttää liian tiukat aikataulut.
Joka tapauksessa päätin siis viedä roskapussit naapuritalon roskamiiluihin, jotka, ollen Moolokin kita-tyyppisiä kuiluja, näin kesäaikaan tuottavat vähemmän miellyttävän arominsa lähiympäristöön.
Tapahtui sitten niin, että juuri saatettuani pussit onnellisesti viimeiselle matkalleen - mikä matka tosin lie aivan liian pitkä muovipussin osalta - porhalsi paikalle talossa ilmeisesti asuva ämmä, joka räyhäsi naama punoittaen. Mitä hän tarkkaan ottaen sanoi, siitä en saanut täysin selvää, mutta erotin meuhkaamisesta ainakin seuraavia avainsanoja: roskis, taloyhtiö ja älykääpiö. Viesti meni kyllä perille: heidän taloyhtiönsä roskikseen ei saisi laittaa roskiaan muut kuin taloyhtiön asunnoissa asuvat ihmiset - tai miksei apinatkin.
Minulla on aina ollut vaikeuksia heittäytyä dialogiin ja luoda toimiva kommunikointikanava satunnaisten ihmisten kanssa ja varsinkin silloin, kun vastapuolella on pelkkään monologiin orientoitunut henkilö. Olin siis sanomatta mitään lukuunottamatta paria kolmea "mitä?" kysymystä, joilla koitin saada ämmää selventämään ilmaisuaan. Kun nämä eivät tehonneet, jatkoin lasten kanssa matkaa.
Varmaankin on niin, että taloyhtiön hallinnoimiin roskasäiliöihin ei saisi ulkopuoliset tuoda roskiaan. En ole kylläkään perillä siitä, minkälainen pykälä ja missä säännöissä tästä asiasta on olemassa. Rikos ei liene silti suuren suuri. Parempi sentään on laittaa ne roskat säiliöön kuin jättää kadulle tai pihaan. Hassuinta tietysti on se, että joku ihan käytännössä viitsii olla roskasäiliöistään niin mustasukkainen, että on valmis nimittelemään ventovieraita ihmisiä älykääpiöiksi, jos nämä erehtyvät roskiaan näihin tuomaan.
Roska-aiheessa nykyaikana olisi paljonkin ruodittavaa, mutta jääköön tältä erää tämän älykääpiön osalta tähän.
Joka tapauksessa päätin siis viedä roskapussit naapuritalon roskamiiluihin, jotka, ollen Moolokin kita-tyyppisiä kuiluja, näin kesäaikaan tuottavat vähemmän miellyttävän arominsa lähiympäristöön.
Tapahtui sitten niin, että juuri saatettuani pussit onnellisesti viimeiselle matkalleen - mikä matka tosin lie aivan liian pitkä muovipussin osalta - porhalsi paikalle talossa ilmeisesti asuva ämmä, joka räyhäsi naama punoittaen. Mitä hän tarkkaan ottaen sanoi, siitä en saanut täysin selvää, mutta erotin meuhkaamisesta ainakin seuraavia avainsanoja: roskis, taloyhtiö ja älykääpiö. Viesti meni kyllä perille: heidän taloyhtiönsä roskikseen ei saisi laittaa roskiaan muut kuin taloyhtiön asunnoissa asuvat ihmiset - tai miksei apinatkin.
Minulla on aina ollut vaikeuksia heittäytyä dialogiin ja luoda toimiva kommunikointikanava satunnaisten ihmisten kanssa ja varsinkin silloin, kun vastapuolella on pelkkään monologiin orientoitunut henkilö. Olin siis sanomatta mitään lukuunottamatta paria kolmea "mitä?" kysymystä, joilla koitin saada ämmää selventämään ilmaisuaan. Kun nämä eivät tehonneet, jatkoin lasten kanssa matkaa.
Varmaankin on niin, että taloyhtiön hallinnoimiin roskasäiliöihin ei saisi ulkopuoliset tuoda roskiaan. En ole kylläkään perillä siitä, minkälainen pykälä ja missä säännöissä tästä asiasta on olemassa. Rikos ei liene silti suuren suuri. Parempi sentään on laittaa ne roskat säiliöön kuin jättää kadulle tai pihaan. Hassuinta tietysti on se, että joku ihan käytännössä viitsii olla roskasäiliöistään niin mustasukkainen, että on valmis nimittelemään ventovieraita ihmisiä älykääpiöiksi, jos nämä erehtyvät roskiaan näihin tuomaan.
Roska-aiheessa nykyaikana olisi paljonkin ruodittavaa, mutta jääköön tältä erää tämän älykääpiön osalta tähän.
sunnuntaina 27. huhtikuuta 2008
Mind the Gap
Kävin lyhyellä työmatkalla Lontoossa. Saapuessani luonnollisesti satoi, joskin sade meni melko nopeasti ohitse ja iltapäivästä iltaan asti oli selkeää ja varsin miellyttävää.
Lontoossa en ole aiemmin käynyt ja olin aika tavalla myyty tuosta kaupungista. Kevät on siellä jo pitkällä ja puissa lehdet. Sää oli vaihteleva ja ilmasto miellyttävän raikas. Westminsterin lähettyvillä tuntui autojen tuottamat saasteet ilmassa, mutta toisaalta Tampereen Hämeenkadulla tai Hämeenpuistossa on kevätpölyjen ja ruuhkien aikaan vielä pahempaa.
Maanalainen on erinomaisen toimiva kulkuväline, vaikka iltapäiväruuhkaa ei voi klaustrofoobikoille suositella. Kaiken kaikkiaan tuossa kaupungissa on liikkumisen edellytykset järjestetty tavalla, josta voi Tampereen autohegemoniassa vain haaveilla - myönnettäköön kuitenkin, että TKL:llä on sentään ihan kohtuullisesti toimivat reitit. Ja onhan Tampereella ajankohtainen "pitkä tunneli" -suunnitelma, joka ei ole edes ainoa liikennettä haittaava kehitysidea. Täytynee vain toivoa, että rahoitusta ei tähän idiotismiin löydy, vaikka pahalta näyttää.
Pyöräteitä tosin ei Lontoossakaan ollut joka puolella ja pyöräilijät nuohosivat varsin rohkeasti katujen reunoja. Jalankulkijat eivät juurikaan välittäneet punaisista valoista; jos autoja ei tullut, yli mentiin valoista riippumatta. Toisaalta autoilijatkaan eivät erityisen varovaisia jalankulkijoiden suhteen olleet.
Ilmapiiri Lontoossa tuntui erittäin miellyttävältä. Johtuisiko katukuvan kirjavuudesta? Peribrittiläiset sukujuuret ovat selvänä vähemmistönä ja kaikkia värejä oli kiitettävästi edustettuina. Oli miten oli, tuohon kaupunkiin aion mennä toistekin.
Lontoossa en ole aiemmin käynyt ja olin aika tavalla myyty tuosta kaupungista. Kevät on siellä jo pitkällä ja puissa lehdet. Sää oli vaihteleva ja ilmasto miellyttävän raikas. Westminsterin lähettyvillä tuntui autojen tuottamat saasteet ilmassa, mutta toisaalta Tampereen Hämeenkadulla tai Hämeenpuistossa on kevätpölyjen ja ruuhkien aikaan vielä pahempaa.
Maanalainen on erinomaisen toimiva kulkuväline, vaikka iltapäiväruuhkaa ei voi klaustrofoobikoille suositella. Kaiken kaikkiaan tuossa kaupungissa on liikkumisen edellytykset järjestetty tavalla, josta voi Tampereen autohegemoniassa vain haaveilla - myönnettäköön kuitenkin, että TKL:llä on sentään ihan kohtuullisesti toimivat reitit. Ja onhan Tampereella ajankohtainen "pitkä tunneli" -suunnitelma, joka ei ole edes ainoa liikennettä haittaava kehitysidea. Täytynee vain toivoa, että rahoitusta ei tähän idiotismiin löydy, vaikka pahalta näyttää.
Pyöräteitä tosin ei Lontoossakaan ollut joka puolella ja pyöräilijät nuohosivat varsin rohkeasti katujen reunoja. Jalankulkijat eivät juurikaan välittäneet punaisista valoista; jos autoja ei tullut, yli mentiin valoista riippumatta. Toisaalta autoilijatkaan eivät erityisen varovaisia jalankulkijoiden suhteen olleet.
Ilmapiiri Lontoossa tuntui erittäin miellyttävältä. Johtuisiko katukuvan kirjavuudesta? Peribrittiläiset sukujuuret ovat selvänä vähemmistönä ja kaikkia värejä oli kiitettävästi edustettuina. Oli miten oli, tuohon kaupunkiin aion mennä toistekin.
sunnuntaina 20. huhtikuuta 2008
Apinoiden karvoja ja sotia
Jatkan näköjään karva-aiheella taasen: katsoin Hair-musikaalista kertovan dokumentin.
Pieneksi pettymyksekseni dokumentissa ei ollut lainkaan käsitelty elokuvaversiota, mitä nyt Milos Forman käväisi pari sanaa sanomassa. En ole koskaan nähnyt teatteriversiota. En kyllä muista, onko niitä ollut tarjollakaan lähimaisemissa muita kuin Porvoolaisten nuorten jokunen vuosi sitten esittämänä. Sitäkään en nähnyt, mutta kävin katsomassa samaisten ihmisten Jesus Christ Superstar -esityksen, ja sen perusteella oli todella harmi, että jäi Hair näkemättä. Supertähdessä bändi onnistui erinomaisesti, ja vaikka koreografia olikin köyhää ja jäykkää, oli esitys silti ansiokas. Erityisesti pidin ideasta laulaa joka toinen kappale ruotsiksi ja joka toinen suomeksi.
Dokumentti sai paikoitellen musikaalin näyttämään hieman koomiselta, mutta se oli sitä aikaa se. Kun katselin elokuvaa joskus 80-luvulla teininä, se teki varsin syvän vaikutuksen. Ennen kaikkea ne hiukset olivat aivan upeita nimikappaleen taustakuvina. Ja tietysti se viimeinen mielenosoitusta ryydittävä kappale; let the sunshine in... Siinä on jotain voimakasta rauhanaatetta. Mutta vaikka kyseessä onkin idealismi, siinä on myös sodan totaalinen typeryys ja kaiken kaikkinen älyttömyys. Tuo laulu saa siis idealismissaankin rauhan tuntumaan ainoalta täysijärkiseltä vaihtoehdolta. Ja sitä paitsi tunteikkuudessaankin kivalta.
Otetaanpa esimerkki sodasta: Irakin sota. Mikä olikaan sodan varsinainen syy? Olisiko käynyt niin, että yksi typerä apinadiktaattori jostain syystä keikkui Irakin vallankahvassa, eikä ollut erityisen kiinnostunut kansansa hyvinvoinnista. Siis todellisesta hyvinvoinnista. Eli siis todella perinteinen syy sotaan: kahjo johtaja.
Mikä sitten on syynä siihen, että tällaiset johtaja-apinat pysyvät vallassa? Kyse taitaa olla valtahierarkkisesta pyramidihuijauksesta: johtaja-apina saa ympärilleen pienen hännystelijöiden joukon, ja loppu seuraa kuin itsestään. Valtahierarkkiassa kaikki noudattavat vain käskyjä. Harva siellä maan tomussa ryhtyy kyseenalaistamaan ylempiensä määräyksiä. Syntyy illuusio vallasta. Tai illuusio siitä, että valta kuuluu sinne ylhäälle.
Pieneksi pettymyksekseni dokumentissa ei ollut lainkaan käsitelty elokuvaversiota, mitä nyt Milos Forman käväisi pari sanaa sanomassa. En ole koskaan nähnyt teatteriversiota. En kyllä muista, onko niitä ollut tarjollakaan lähimaisemissa muita kuin Porvoolaisten nuorten jokunen vuosi sitten esittämänä. Sitäkään en nähnyt, mutta kävin katsomassa samaisten ihmisten Jesus Christ Superstar -esityksen, ja sen perusteella oli todella harmi, että jäi Hair näkemättä. Supertähdessä bändi onnistui erinomaisesti, ja vaikka koreografia olikin köyhää ja jäykkää, oli esitys silti ansiokas. Erityisesti pidin ideasta laulaa joka toinen kappale ruotsiksi ja joka toinen suomeksi.
Dokumentti sai paikoitellen musikaalin näyttämään hieman koomiselta, mutta se oli sitä aikaa se. Kun katselin elokuvaa joskus 80-luvulla teininä, se teki varsin syvän vaikutuksen. Ennen kaikkea ne hiukset olivat aivan upeita nimikappaleen taustakuvina. Ja tietysti se viimeinen mielenosoitusta ryydittävä kappale; let the sunshine in... Siinä on jotain voimakasta rauhanaatetta. Mutta vaikka kyseessä onkin idealismi, siinä on myös sodan totaalinen typeryys ja kaiken kaikkinen älyttömyys. Tuo laulu saa siis idealismissaankin rauhan tuntumaan ainoalta täysijärkiseltä vaihtoehdolta. Ja sitä paitsi tunteikkuudessaankin kivalta.
Otetaanpa esimerkki sodasta: Irakin sota. Mikä olikaan sodan varsinainen syy? Olisiko käynyt niin, että yksi typerä apinadiktaattori jostain syystä keikkui Irakin vallankahvassa, eikä ollut erityisen kiinnostunut kansansa hyvinvoinnista. Siis todellisesta hyvinvoinnista. Eli siis todella perinteinen syy sotaan: kahjo johtaja.
Mikä sitten on syynä siihen, että tällaiset johtaja-apinat pysyvät vallassa? Kyse taitaa olla valtahierarkkisesta pyramidihuijauksesta: johtaja-apina saa ympärilleen pienen hännystelijöiden joukon, ja loppu seuraa kuin itsestään. Valtahierarkkiassa kaikki noudattavat vain käskyjä. Harva siellä maan tomussa ryhtyy kyseenalaistamaan ylempiensä määräyksiä. Syntyy illuusio vallasta. Tai illuusio siitä, että valta kuuluu sinne ylhäälle.
keskiviikkona 16. huhtikuuta 2008
Karvaiset puutarhat
Kohtasin nukkumaan mennessäni saman ongelman, jonka Allan esitti kapteeni Haddockille: nukkuisiko parta peiton päällä vai alla? Kelpo kapteeni ratkaisi ongelman siirtämällä peiton syrjään. Mitenkä mahtaa Esko Valtaoja toimia?
Parran ja viiksien kasvattamisessa tuntuu olevan hankalia välivaiheita, jolloin karvat ovat liian lyhyitä haluttuun muotoon, mutta toisaalta liian pitkiä pysyäkseen aisoissa. Kärsivällisyyttä siis tarvitaan. Sillä aikaa voi ihailla vaikkapa näitä: http://www.handlebarclub.co.uk/wbmchomef.html.
Eilen tuli neloselta 4D:ssä asiaa naisten karvoista. Katsoin ohjelmaa vain kaksi minuuttia, mutta aihe on omalla tavallaan mielenkiintoinen. Mistäköhän johtuu, että lähtökohtana karvojenpoistomarkkinoilla ei ole se, että karvattomuus olisi kaunista, vaan se, että karvoitus olisi rumaa? Ehkä se on mielipidekysymys, mutta epäilen silti, että joku kaupallinen taho on keksinyt, että karvoitus on epäesteettistä. Vai mistä muuten moinen ajatus olisi syntynyt? Ajatus ei taida olla edes kovin vanha, vai oliko 70-luvun pornoelokuvissa jo naisten puutarhat hoidettu paljaaksi erämaaksi?
Parran ja viiksien kasvattamisessa tuntuu olevan hankalia välivaiheita, jolloin karvat ovat liian lyhyitä haluttuun muotoon, mutta toisaalta liian pitkiä pysyäkseen aisoissa. Kärsivällisyyttä siis tarvitaan. Sillä aikaa voi ihailla vaikkapa näitä: http://www.handlebarclub.co.uk/wbmchomef.html.
Eilen tuli neloselta 4D:ssä asiaa naisten karvoista. Katsoin ohjelmaa vain kaksi minuuttia, mutta aihe on omalla tavallaan mielenkiintoinen. Mistäköhän johtuu, että lähtökohtana karvojenpoistomarkkinoilla ei ole se, että karvattomuus olisi kaunista, vaan se, että karvoitus olisi rumaa? Ehkä se on mielipidekysymys, mutta epäilen silti, että joku kaupallinen taho on keksinyt, että karvoitus on epäesteettistä. Vai mistä muuten moinen ajatus olisi syntynyt? Ajatus ei taida olla edes kovin vanha, vai oliko 70-luvun pornoelokuvissa jo naisten puutarhat hoidettu paljaaksi erämaaksi?
maanantaina 14. huhtikuuta 2008
Naiset
Kuulin juuri, että se partaniekka tähtitieteilijä, jonka nimikin varmaan muistuu kohta mieleeni, on kertonut uusimmassa kirjassaan, jota en vielä ole lukenut, arvioivansa naisia logaritmisella viiden pykälän asteikolla. Niin sehän on tietysti Valtaoja, Esko Valtaoja.
Valtaojan kirjat ovat erinomaista luettavaa. Niissä on oikeaa asennetta ja erinomasia visioita maailmankaikkeudesta ja elämästä. Optimismi on erityisen ihailtavaa ja tarttuvaa.
Naisten suhteen käytän itse vaihtelevia kriteerejä sen mukaan, mitä asioita kykenen arvioimaan näkemäni perusteella. Esimerkiksi, jos vaatteet peittävät muodot alleen, arvioin tyyliä ja yleisolemusta. Jos taas vaatteet eivät peitä liikaa, arvioin himoittavuutta tai jotain sen tapaista alkukantaisempaa. Yleensä päädyn kuitenkin etsimään positiivisia asioita. Ja useimmiten naiset ovat luokkaa "ihan ok". Tämän tavallisen luokan yläpuolelle sijoittuu kaksi kategoriaa: varsin tyylikkäät (tai hienot) ja ylimaalliset. Näissä kategorioissa himoittavuus menettää merkityksensä muun olemuksen noustessa niin voimakkaasti esiin.
Mitä tulee himoittavuuteen, olen Valtaojan kanssa samalla kannalla, eli pyrstömiehiä. Niinpä himoittavuuden asteen määrittää pitkälti navan alapuoliset muodot.
Voisin sanoa, että biologia on tämänkin asian säätänyt niin kuin se on, johon joku kenties väittää vastaan ja alkaa puhua vapaasta tahdosta. Omasta puolestani valitsen vapaasti suunnata vilpittömän ihailuni näihin vastakkaisen sukupuolen hienoihin ominaisuuksiin.
Naisia sivuten, otan kantaa Vanhasen ja Kanervan tapauksiin, koskapa satuin lukaisemaan Vanhasen tekstiviestejä täältä: http://web.comhem.se/isotalo/sms.html. Vanhasen tekstiviestit välittävät kuvan kohtalaisen miellyttävästä ja fiksusta miehestä toisin kuin Kanervan luokattomat "sex appeal"-viestit. Toisaalta sehän ei ole mikään syy paheksua Kanervaa sen enempää kuin Vanhastakaan.
Oli miten oli, Kanervan ero oli ainoa oikea vaihtoehto, kun taas Vanhasen viesteissä ei ole minkäänlaista skandaalin juurta. Sitä asiaa en tosin ymmärrä kummassakaan tapauksessa, että eikö laki kiellä viestien julkaisemista ilman asianomaisten lupaa?
Valtaojan kirjat ovat erinomaista luettavaa. Niissä on oikeaa asennetta ja erinomasia visioita maailmankaikkeudesta ja elämästä. Optimismi on erityisen ihailtavaa ja tarttuvaa.
Naisten suhteen käytän itse vaihtelevia kriteerejä sen mukaan, mitä asioita kykenen arvioimaan näkemäni perusteella. Esimerkiksi, jos vaatteet peittävät muodot alleen, arvioin tyyliä ja yleisolemusta. Jos taas vaatteet eivät peitä liikaa, arvioin himoittavuutta tai jotain sen tapaista alkukantaisempaa. Yleensä päädyn kuitenkin etsimään positiivisia asioita. Ja useimmiten naiset ovat luokkaa "ihan ok". Tämän tavallisen luokan yläpuolelle sijoittuu kaksi kategoriaa: varsin tyylikkäät (tai hienot) ja ylimaalliset. Näissä kategorioissa himoittavuus menettää merkityksensä muun olemuksen noustessa niin voimakkaasti esiin.
Mitä tulee himoittavuuteen, olen Valtaojan kanssa samalla kannalla, eli pyrstömiehiä. Niinpä himoittavuuden asteen määrittää pitkälti navan alapuoliset muodot.
Voisin sanoa, että biologia on tämänkin asian säätänyt niin kuin se on, johon joku kenties väittää vastaan ja alkaa puhua vapaasta tahdosta. Omasta puolestani valitsen vapaasti suunnata vilpittömän ihailuni näihin vastakkaisen sukupuolen hienoihin ominaisuuksiin.
Naisia sivuten, otan kantaa Vanhasen ja Kanervan tapauksiin, koskapa satuin lukaisemaan Vanhasen tekstiviestejä täältä: http://web.comhem.se/isotalo/sms.html. Vanhasen tekstiviestit välittävät kuvan kohtalaisen miellyttävästä ja fiksusta miehestä toisin kuin Kanervan luokattomat "sex appeal"-viestit. Toisaalta sehän ei ole mikään syy paheksua Kanervaa sen enempää kuin Vanhastakaan.
Oli miten oli, Kanervan ero oli ainoa oikea vaihtoehto, kun taas Vanhasen viesteissä ei ole minkäänlaista skandaalin juurta. Sitä asiaa en tosin ymmärrä kummassakaan tapauksessa, että eikö laki kiellä viestien julkaisemista ilman asianomaisten lupaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)