Viikko on ollut hyvin kiireinen, jokaiselle illalle on sattunut musiikillisia rientoja. Olin kuuntelemassa Helsinki Cotonou Ensemblen kolmen jäsenen esitelmöintiä länsiafrikkalaisista rytmeistä, tarkemmin sanoen beniniläisistä. Ryhmän lyömäsoittaja on kotoisin Beninistä ja kertoi maan rytmillisistä ja musiikillisista perinteistä. Opin, että jokaisella kylällä on omat rytminsä, joita käytetään mm. voodoo-menoissa. Maassa harrastetaan myös runsaasti salsaa ja vaskipuhaltimilla on vahva asema lyömäsoitinten ohella.
Rytmit olivat hienoja ja jännittäviä. On kuitenkin sanottava, että bändin musiikki on liian "länsimaista" sillä ikävällä seurauksella, että vaikka pohjalla on hienoja rytmejä, ne peittyvät käytännössä aivan liikaa kun päälle käy vahva basso ja kosketinsoittimet. Afrikkalaisista rytmeistä olisi runsaasti opittavaa, joskus vielä tutustun asiaan tarkemmin.
Toinen mielenkiintoinen tilaisuus oli free jazzinsa perusteita ja soittotapaansa esittelevän Black Motorin vetämä. En tiennyt bändistä mitään ennen tätä, mutta ei yllättänyt, että basistina oli Ville Rauhala, joka tuntuu täällä päin olevan joka bändissä. Pienet piirit kuten edellisessä blogauksessakin tuli mainittua. Black Motorin musiikki on hienoa, kunnon kamaa, sitä jaksaa kuunnella. Mainitusta basistista jää aina vaikutelma, että hän pitää soittamisesta siinäkin mielessä, ettei malta pitää sormiaan aloillaan kovin pitkiä aikoja sillä seurauksella, ettei kovin usein kuulu kauniita eteerisiä pitkiä linjoja, vaan jatkuvaa fraasien ja rytmien tulvaa. Oli hyvin mielenkiintoista kuulla, miten eri tavoin bändin jäsenet lähestyivät soittamista. Saksofonisti tunnusti, ettei muista sointukulkuja, eikä improvisaation pyörteissä tiedä missä asteikossa on menossa, mutta on hyvä kuuntelemaan ja muistamaan melodioita. Hienosti soitti ja fonissa oli miellyttävä soundi (kuinkas muuten). Rumpalilla oli kovasti sanottavaa, mutta hänen tapansa ilmaista ajatuksiaan oli välillä tuskallisenkin hidasta (myönnän että sorrun toisinaan aivan samaan). Hyvin filosofisia mietteitä musiikista ja elämästä yleensä. Ehkä nuoremmat kuulijat saivat siitä jotain ajatuksia, itselleni se jäi aika triviaaliksi jaaritteluksi.
Viikon päätti mukava jousiorkesterin filmimusiikkia esittävä konsertti. Sitä ennen pääsin kuitenkin kokeilemaan muutamaa erilaista suukappaletta fonissani. Vandorenin V16 50's oli miellyttävän tukeva, tumma ja täyteläinen ääneltään, kun taas 40's oli kirkkaampi ja soivampi. Molempi parempi, en osaisi oikein valita noiden väliltä. Tai ehkä 40's olisi pidemmän päälle kivempi ja monikäyttöisempi. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen omaan Otto Linkin 7* kappaleeseeni enkä koe tarpeelliseksi hankkia Vandorenia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti