Kävin viime viikonloppuna Tampere Jazz Happeningissä kolmena päivänä kuuntelemassa yhteensä kahtatoista bändiä. Festivaali on minun makuuni ehdottomasti Suomen paras. Jätän musiikilliset arvioinnit tässä kohtaa väliin - mainitsen vain Zakir Hussainin, jonka koen musiikin eläväksi tekijänä suureksi guruksi.
Musiikin lisäksi tapahtumassa on tilaisuus tarkkailla ihmisiä. Ensimmäinen havainto on se, että naisia on yleisössä ja soittajissa selvä vähemmistö. Yksinäisiä kuulijoita on myös melko vähän, ylivoimaisesti eniten on pareja ja pieniä seurueita. Kuitenkin jäi vaikutelma, että hyvin monet ihmiset tunsivat toisensa. Eihän se ole ihmekään, piirit ovat pienet yleensäkin, eikä moderni jazz ole ihan massojen musiikkia.
Jäin miettimään, miten ihmiset tutustuvat, miten jotkut voivat tuntea kaikki ja jotkut, kuten minä, eivät juuri ketään. Se on se kuuluisa sosiaalinen verkosto. Ekstroverteilta sen luominen kai käy luonnostaan, ja se vaatinee jonkinlaista kapasiteettia, joka on varattu aivoissa tuolle verkostolle. Itsehän en muista edes ihmisten nimiä, vaikkakin sekin kuuluu olevan asennekysymys, että painaa nimet mieleensä.
Henkilöhavaintoni jazzeilta: edellisvuosilta tuttu nuori nainen roudarina; samoja naamoja Digeliuksen myyntitiskin takana; sama valokuvaaja kuin joskus ennenkin; sama yksinäinen nuori mieskuulija kuin joskus ennenkin; toissavuonnakin näkemäni kaunis nainen, jonka havaitsin varatuksi (sama havainto tuli tehtyä toissavuonna); sama pehkopäinen pitkä mies, joka on paikalla aina ja jonka kaikki tuntevat (paitsi minä); musiikkiopiston pop/jazz-linjan johtaja (jota tervehdin); satunnaisia naamoja, jotka olen nähnyt ennenkin.
Sellainen poikkeuksellinen asia tapahtui, että kaunis nainen, joka oli paikalla jonkin parin seurassa (naisilla oli samanväriset syaaninsiniset hartiahuivit), alkoi jutella kanssani. Vaihdoimme pari sanaa musiikillisesta annista. Kävi myös ilmi, että hän tunsi erään rumpalin (jonka ilmeisesti kaikki tuntevat), joka soittaa bändissä, jonka saksofonistin tunnen (olen ollut hänen opissaan lyhyesti). Piirit todellakin ovat pienet. En kuitenkaan edelleenkään tunne kyseistä naista (edes nimeltä) sen paremmin kuin rumpaliakaan.
Henkilökohtaisesti mieluummin tuntisin vähän ihmisiä hyvin kuin paljon ihmisiä huonosti. Tosin eiväthän nämä ole toisiaan poissulkevia. Onko raadollista ajatella, että sosiaalinen verkosto on pääasiassa hyödyn tavoittelua? Kai sen väistämättä pitääkin olla. Ihmiset käyttävät toisiaan hyväkseen, eihän siinä mitään pahaa ole, jos kenenkään oikeuksia ei poljeta tai toisia loukata.
Joka tapauksessa musiikki oli jazzeilla hyvää, ja aion mennä paikalle tulevinakin vuosia. Ehkä tapaan siellä taas tuon saman kauniin naisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti