Vähän jazzia

Kirjoitetaanpa vähän jazzista.

Kävin kuuntelemassa eilen Ricky Tick Big Band & Julkinen Sana -yhdistelmän konserttia. Bändihän on tietysti erinomaisen pätevä nimekkäine soittajineen. Rap & jazz -yhdistelmä tällä tavalla toteutettuna toimii. Ainoa elämystä haittaava tekijä oli akustiikka ja konserttipaikan hienoinen ankeus. Tunnelmaa latisti myös yleisömäärä: vain reilu puolet tilasta oli käytössä. Ei sääkään nyt ollut aivan ihanteellinen: en omista vedenpitäviä kenkiä, joten olin konsertissa märin jaloin.

Lämmittelybändinä toimi joku paikallisen musiikkiopiston pop-jazz -osaston bändi. En tykännyt siitä erityisemmin, vaikka soitto toimi ja meno oli kova. Minua on jo pidempään häirinnyt pop-jazz -osaston laulajien tyyli; kuulen sitä silloin tällöin myös musiikkiopiston käytävillä. Vaikutelma on väkinäinen fraseeraus ja huutaminen. Olen mieltynyt huomattavasti luonnikkaampaan ja kevyempään tapaan, kuten vaikkapa Anita O'Day, joka on kuin ei laulaisi ollenkaan, ja silti ääni toimii upeasti. On musiikkilajeissakin eroa, mutta silti.

Aina joskus törmää jazzissakin huonoihin soittajiin. Tai sanotaan, että soittajiin, joiden tyyli ei miellytä lainkaan. Yksi tällainen tuli vastaan kuunnellessani yhden nuottikirjan biisejä YouTubesta: Stan Kenton. Mies paukuttaa pianoparkaa kuin innostunut sonni. Tuota kuunnellessa ymmärtää paremmin, miksi pianoa sanotaan joskus niittokoneeksi.

Vielä toistaiseksi pidän musiikista ja musisoinnista. Toivon näin olevan jatkossakin. Tiistaina on keikka itsellänikin, olen syksyn "hang around" -jäsenenä oppilasorkesterissa.