Klovnin suru

Olette kenties kuulleet tarinan miehestä, joka masennuksen vallassa meni tapaamaan psykologia. Mies valitti, ettei mikään saanut häntä paremmalle tuulelle. Psykologi kehotti miestä tulemaan ikkunaan ja osoitti hänelle sirkustelttaa. Sirkus oli tullut kaupunkiin ja siellä kuului esiintyvän parhaista parhain klovni, joka varmasti saa kenet tahansa nauramaan ja piristymään. Mies kääntyi psykologin puoleen ja sanoi: "minä olen se klovni".

Tarinasta on erilaisia versioita, ja saattaapa se perustua jopa tositapahtumiin. Kenties klovni oli Joseph Grimaldi, kenties ei.

Mutta miksi klovni oli surullinen? Hän oli alansa paras ja kaikkien rakastama. Ehkä hänellä ei ollut enää ketään, jolle nauraa. Ainoa häntä parempi klovni oli jumala, mutta mies oli menettänyt uskonsa ja samalla ainoan todellisen sielunkumppaninsa.

Heviä

Olen aina tykännyt jazzista. Se on ylivertaista musiikkia. Moni muukin musiikki on hienoa, mutta jazz saa minut helposti hyvälle tuulelle. Siinä on jotain ajatonta ja rauhoittavaa. Se irrottaa sielun maallisista murheista.

Hevi on musiikin laji, josta en koskaan ole pitänyt enkä sitä ymmärtänyt. Olen aivan viime aikoina kuitenkin alkanut kuulla siinäkin jotain ideaa, ainakin sen verran, että sitä voi kuunnella ärsyyntymättä. Kuinka ollakaan, olin lauantaina Sauna Open Air -tapahtumassa kuuntelemassa heviä. Normaalisti en menisi sinne edes maksusta, mutta sattuneesta syystä nyt kävi näin.

Koko päivää en konsertissa viettänyt, Children of Bodom oli juuri lopettelemassa kun tulin paikalle, mikä olikin hyvä hetki hankkia syötävää (nakkisämpylä ja jäätelöä). Jonot ruokapaikoille olivat pitkät. Tämän jälkeen seisoskelin jonottamassa nimikirjoituksia Nightwishiltä, mutta ne jäivät saamatta, koska niitä halusi liian moni muukin.

Yleisvaikutelma tapahtumasta oli sellainen, että siellä oli odotuksia enemmän tavallisia parikymppisiä ja keski-ikäisiä pelkästään juopottelemassa, ja odotuksia vähemmän stereotyyppisiä pitkätukkaisia mustiin pukeutuvia hevi-ihmisiä. Järjestelyt tuntuivat toimivilta, eikä tungosta ollut liikaa.

Opeth oli alkuun mielenkiintoista, lähinnä varmaan siksi, että siinä kuului 70-luvun proge- tai jopa fuusiovaikutteita. Sävy siis oli omaan makuuni sovelias. Valitettavasti lauluosuudet olivat pelkkää örinää ja biisit loppujen lopuksi niin tasapaksuja, ettei niistä jäänyt mieleen mitään.

Nightwish oli positiivinen yllätys. Ei niinkään siksi, että itse musiikki olisi erityisen kiinnostavaa ollut, mutta itse esiintyminen ja fanitustilanne oli kiva kokemus. Asiaan ehkä vaikutti se, että nappasin päänsärkylääkettä ennen esitystä (jostain syystä se tekee mukavan ja läsnäolevan olon).

Bändin jäsenet olivat selkeästi omia persooniaan. Holopainen oli syrjässä rekvisiitan takana eikä sanonut sanaakaan esityksen aikana. Basisti Marco hoiti lavashown karismaattisen osuuden, kitaristi hoiti lavashowta ilman karismaa leikkisästi, mutta vähän ontuen. Laulaja oli esityksen ehdoton tähti. Hän sopi rooliinsa täydellisesti strategisesti sijoitetun tuulettimen hulmuttaessa hiuksiaan. Laulu tosin oli miksattu liian alas.

Sellaista jäin hieman miettimään, että mitä Nightwishin soittajat oikeastaan soittivat. Eihän siitä sekametelistä juuri erota yksittäisen soittimen ääniä lukuunottamatta pillejä (säkkipilli tms. ja tinapillin tapainen isohko soitin). Kitaristillakaan ei oikeastaan ollut kunnon sooloja ollenkaan. Vain parissa biisissä joku hyvin lyhyt pätkä.

Joka tapauksessa olin tyytyväinen tähän kokemukseen ja ennen kaikkea siihen, että korvatulpat suojasivat erinomaisen sopivasti.

Kesätuulet kutsuu seikkailuun

Kesä herättää nukkuvan lapsellisen seikkailijasielun, joka haluaa kokea jotain jännittävää. Tietysti se vuorottelee keski-iän kanssa, jonka mielestä elämä on jo jokseenkin ohitse, eikä mitään ole enää nähtävissä saati tehtävissä.

Keski-ikäisillähän on toki vaihtoehtoja seikkailujen suhteen, voi vaikka ryhtyä seksiseikkailijaksi ja jahdata toteenkäymättömiä fantasioitaan, jotka eivät edelleenkään toteudu. Tai sitten voi ostaa moottoripyörän ja tuntea hetkellistä vapautta kiitäessään tien pintaa.

Joka tapauksessa kesä on fantastinen vuodenaika; kaikki on vihreää ja eloisaa. On seikkailua jo pelkästään mennä metsään tai rannalle, kävellä ympäriinsä puiden lomassa tai katsella vettä. Sielu ainakin tykkää.

Ehkä teen tänä kesänä omani näköisiä juttuja. Kuljetan vaikka viskipulloa epätodennäköisiin paikkoihin, joissa istuskelen, otan vähän valokuvia ja koitan olla välittämättä siitä, ettei siinä ole mitään ideaa.

Tärkeisiin asioihin siirtyäkseni, leikkasin partaani ja viiksiäni sangen runsaasti. Liiankin runsaasti, ei jäänyt edes vahattavaa viiksien kärkiin. Sain päähänpiston tällaiseen nähtyäni itsestäni ottamani valokuvan kymmenen vuoden takaa. Siinä partani oli siisti ja lyhyt. Ja näytin nuorelta.

Nään jo parran harmaan

Viiksistä puheenollen, olen varsin tyytyväinen Dali-merkkiseen viiksivahaan. Se on kotimainen tuote ja sitä saa tilattua sähköpostilla valmistajalta. Vaha toimitetaan pienissä purnukoissa, jotka mahtuvat taskuun ja joita on kiva pyöritellä kädessä stressilelun tapaan. Viiksien muotoilu ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Pitää löytää optimaalinen leikkaus, jotta vahattavaa ei ole liikaa. Nietzsche-viiksien ongelmaan törmää erilaisia ruokia, erityisesti keittoja, syödessä. Niitä pitäisi myös vahata jatkuvasti hyvin runsaasti, jotta ne pysyisivät aisoissa. Olen näistä syistä päätynyt leikkaamaan viiksiäni edestä siten, että vahattavaa jää vain sivuille. Niistä saakin Dali-antennit halutessaan. Tässäkin on omat hankaluutensa silti. Antennimainen asento ei pidä ryhtiään ilman runsasta vahaamista, ja karvoja on oltava riittävästi, muttei liikaa, mikä on otettava huomioon leikkausvaiheessa. Laiskuus vahaamisessa johtaa myös helposti ikäviin epämääräisesti sojottaviin viiksiin, jos karvat kasvavat pitkiksi. Toisaalta liian lyhyistä ei saa antenneja. Nämä ovat vaikeita asioita.

Oikeastaan käytän antennivahausta lähinnä vappuna. Se sopii hyvin lakkiini ja sen punatähtikokardiin. Muulloin tyydyn lievästi kaarevaan malliin, joka ei herätä yleisössä niin suurta huomiota. Jonkin verran viikset ja parta joka tapauksessa herättävät huomiota etenkin lasten keskuudessa. Hassuilla sedillä on hassut viikset. Joistain vaikutelma on myös vähän pelottava. Aikuisista on vaikea sanoa, he kun harvoin ilmaisevat itseään tällaisissa asioissa. Voi olla, että karvanaamana saa jonkinlaista erikoisemman persoonan leimaa, minkä voi nähdä työssäni myös eduksi. Gurumaisuus on ammatissani valttia, ja ulkoisesta olemuksesta asiakkaatkin tekevät päätelmiään, oikeita tai vääriä.

Naamakarvojen kasvun ongelmakohta itselleni on edelleen laiskuus partahöylän käytössä. Usein menee muutama päivä, etten lainkaan höylää sivuille kasvavaa sänkeä. Siitä tulee epäsiisti vaikutelma. Koitan parantaa tapojani tässä suhteessa.

Partaani on muuten alkanut tulla satunnaisia harmaita karvoja. Harmaa on käypä väri, mutta mieluummin kyllä pitäisin luontaisen punaisuuteni (on muuten hassua, että partakarvat ovat punaisia, vaikka muut karvat ovat ruskeita). Kenties parran väri ohjaa poliittista suuntautuneisuuttani. Harmaana ei aio siltikään äänestää eläkeläisten puolueita.

Uusi kesä, vanha parta

Tänään, herran vuonna 2013 kesäkuun kolmantena päivänä, olin aamupäivän itsekkään ärtymyksen tilassa. Syitä on monia, elämä on. Ajattelin tästä inspiroituneena luoda uuden blogin, jossa vaikka haukkuisin kaiken huonon roskan huonoksi roskaksi. Sitähän piisaa. Kirjauduttuani bloggeriin huomasinkin tämän vanhan blogin olevan yhä olemassa. Mihinkäs huono roska Internetistä katoaisi. Olin oikein ilahtunut tästä tosiasiasta.

Jatkan siis blogin kirjoittamista siitä, mihin se viimeksi jäi. Välissä on muutama vuosi, jona aikana maailmassa ei ole tapahtunut mitään uutta tai ihmeellistä. Jotain toki on tapahtunut. Siihen palaan myöhemmissä blogauksissa.

Olen tänään ajatellut vanhustenhuoltoa, koska vanha tätini alkaa höppänöityä siinä määrin, etten usko hänen tulevan omillaan toimeen kovin pitkään. Vanhainkoti kuulostaa hyvältä paikalta, siellähän on seuraa ja järjestettyä toimintaa yms. Miksi vanhuksen pitäisi taantua yksin kotona? Kaiketi siksi, että se tulee halvemmaksi. Entäpä olisinko valmis majoittamaan tätini omassa kodissani? Saattaisin olla, jos kotini siihen soveltuisi. Mutta koska olen varsin itsekäs ihminen, olen hieman helpottunutkin siitä, ettei kotini sovellu. Soveltuvuusarvion tein ihan itse.

Otsikon aiheesta: tänään tosiaankin on kesä, ja minulla on töissä pitkähihainen paita, koska sisällä on kylmä. Parta kasvaa, mutta palasin suosiolla sivuilta ajeltuun malliin, joka sopii minulle huomattavasti paremmin.

Luin tänään tällaisen blogikirjoituksen: http://takkirauta.blogspot.fi/2013/06/lukutaito-ao-ja-abstrakti-ajattelu.html. Minusta teksti on ylipitkä ja vailla kummempaa sisältöä. Tässä on tiivistys: lukutaito on edellytys abstraktille ajattelulle ja älyn kehittymiselle. Jotkut ihmiset ovat älykkäämpiä kuin toiset ja osaavat lukea. Tai osaavat lukea ja ovat älykkäämpiä. Tai jotain. Lukekaa ihmeessä, jos haluatte kehittää lukutaitoanne ja samalla älyänne! Opin blogista myös yhden sivistyssanan: nullifidianisti (homo nullius fidei). Olen vanhentuessani muuttunut pikkuhiljaa enemmän tuohon suuntaan. Miksikäs en. Oli maailma kuinka hieno ja ihmeellinen paikka tahansa, elämä on lyhyt ja enimmäkseen merkityksetön. Ei siitä kannata numeroa tehdä.

Kaupunkimaisemia

Mietin kaupunkia kävellessäni, mitä ihmismassojen pakkautuminen näihin rypäksiin on tuonut tullessaan. Äkkiä ajatellen ei yhtään mitään. Scifi, sekä kirjallisuus että elokuvat, ovat esitelleet hienoja kaupunkimaisemia ja hienoja rakenteita. Mitään tällaista ei kaupungeissa ole kuitenkaan syntynyt.

Tampere on pieni kaupunki, vain 200000 asukasta, tai sinne päin. Mitä sitten on maailman metropoleissa, joissa asukkaita on yli 10 miljoonaa? Niissä on enemmän ihmisiä, enemmän rakennuksia, enemmän teitä, enemmän autoja - enemmän kaikkea. Isommat kaupungit ovatkin oikeastaan isompia vain määrällisesti: niissä on enemmän sitä samaa kuin pienemmissäkin. Metropoleissa on toki hieman isompiakin taloja kuin Tampereella, mutta perimmältään ne ovat samoja hökkeleitä ja bunkkereita; niitä vain on paljon enemmän.

Isoissa kaupungeissa on enemmän ja näkyvämpiä alakulttuureja, kenties jopa hieman kehittyneempiä ja erikoistuneempia sosiaalisia rakenteita, mutta ei mitään ihmeellistä kuitenkaan. Olisiko niin, että ihmisen kehitys on jäänyt jälkeen populaation kokoon nähden. Tosin sanoen määrällinen kehitys on ylivoimaista laadulliseen kehitykseen verrattuna - ja sama pätee kaupunkien kokoon.

Uusi vuosi, uusi parta

Vuosi on aluillaan. Eikä mitään uutta pilvipeitteen alla. Lähi-idässä ei varsinkaan.

Olen reilun vuoden kasvattanut partaani vain pari kertaa hieman siistien saksilla. Se on ihan kivassa mitassa, vaikka olihan se kohtuullisen pitkä jo ennen tätä pidempää kasvatusprojektia. Vasta pari kuukautta on parta ollut sivuilta ajamatta, kokeilen näet, millainen olisi kokoparta.

Laskin, että se kasvaa kohtalaiseksi kesään mennessä. Eli siiheksi kunnes nuorin lapsi jää päiväkotiryhmästään pois siirtyäkseen esikouluun. Voin siis ylpeänä esitellä partaani vielä päiväkodin tädeillekin, joskin keskenkasvuisena edelleen. Hah!

Mitä muuta mies tekisi kuin kasvattaisi partaa? Ajaisi partaa? Kasvattaminen sopii luovalle luonteelle.

Näin unen, jossa olin tekemässä jotain tyhjänpäiväistä jossain paikassa. Paikkaan saapui nuori mies, joka hätääntyneenä ja anovasti selitti tiskin takana olevalle henkilölle, miten hänen vaimonsa voi todella pahoin ollessaan nyt raskautensa viimevaiheissa. Paha olo oli ilmeisen stressaavaa kaikille, ja mies olisi halunnut siihen jotain helpotusta, muttei yhtään tiennyt, mitä se voisi olla. Mies uumoili, olisiko tämä heidän loppunsa. Siis suhteensa loppu, maailmanloppu hänen osalleen.

Minä en ajatellut mitään, mutta tunsin hyvin pientä osanottoa miestä kohtaan. Sellaista hyvin pientä, mitä yleensäkin tunnen: hyvin pienesti mitään. Ehkä tuo mies olin minä, ehkä se vielä syntymätön lapsi jotain uutta, joka ahdisti ja pelotti. Kenties tunteita an sich.