Vanhuus ja kuolema

Mikä on "ihmisarvoista" elämää? Olen viime aikoina sattuneesta syystä vieraillut sairaalassa, jossa on vanhuksia, jotka eivät tule toimeen kotonaan, mutta joille ei myöskään ole muuta hoitopaikkaa. Osa on dementikkoja, osalla halvauksia yms. He kaikki odottavat pääsevänsä sairaalasta jonnekin muualle. Mielestäni heidän elämänsä sairaalassa on surkeaa, vaikka he saavat ruokaa ja hoitoa ja henkilökunta on ystävällistä. Eläminen tuolla tavalla ei ole mielekästä, olisi parempi olla kuollut.

Vanhuksien elinoloja ja kuntoa saatetaan hieman kauhistella, mutta ihmiset haluavat uskoa, että heidänkin elämänsä on arvokasta ja että ainakin sisäisesti he voivat vielä tuntea elävänsä mielekkäästi. Ihmiset eivät usko näin siksi, että itsekin ajattelevat joskus olevansa samassa asemassa, vaan siksi, ettei kuolemaa tarvitsisi ajatella, eikä ottaa elämisen mielekkyydestä vastuuta, eikä tuntea huonoa omatuntoa siitä, että omainen elää heikosti.

Elämisen edellytyksiä ja mielekkyyttä voi pohtia. Jos elän 50-vuotiaaksi asti, se on sopiva hetki tehdä tilannearvio. On vaikea ajoissa huomata oman elämänsä kurjuus, ihminen kun on sopeutuvainen ja elämä saattaa hivuttautua huomaamatta ja varkain huonoon jamaan. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta yksi asia on varma: en halua dementikoksi sairaalaan. Toivon osaavani lähteä ajoissa.

Eläminen on yleisesti ottaen absurdia, mutta siinä piileekin osaltaan sen hienous. Mitään näin järjetöntä ei voi olla ihailematta ja ihmettelemättä. Elämä ei ole kovin ihanaa, mutta on se sentään omituista, ja se on jo aika paljon se.

Pari asiaa

Keksin jokin aika sitten pari asiaa, jotka haluan tehdä vielä tämän elämän aikana.

Haluan maalata graffitin jonnekin sopivaan paikkaan salaa yöllä. Kuva-aiheideoita on joitakin käynyt mielessä, mutta mitään lopullista en ole päättänyt. Pitäisi etsiä sopiva paikka ja miettiä siltäkin kannalta, mikä paikkaan sopisi. Aiempaa kokemusta graffitien maalaamisesta minulla ei ole, mutta uskon saavani aivan kelvollisen kuvan aikaan, kunhan suunnittelen sen etukäteen kunnolla.

Haluan käydä tapaamassa muutamia ihmisiä, jotka tunnen erään netin keskustelupalstan kautta. Tämä edellyttää juna- ja bussimatkoja, mutta oikeastaan pidän pienimuotoisesta matkustelusta. Pyrin olemaan muodostamatta erityisiä ennakko-odotuksia näistä tapaamisista, mutta kieltämättä se on vaikeaa.

Näin viime yönä unta, jossa geenikartoitus paljasti minulla olevan hyvin suuri sydänsairauteen kuolemisen todennäköisyys. Unessa ennuste oli, että kuolen kuuden vuoden kuluttua, tai jos käy paremmin, niin kymmenen vuoden kuluttua. Teoriassa mahdollisuuksien rajoissa oli myös eläminen vielä kaksikymmentä vuotta, mutta missään tapauksessa ei enempää. Jos tietäisin näin käyvän oikeasti, tekisin varmasti asioita toisin kuin nyt. Se on kai se ratkaisematon elämisen dilemma. Voi tietysti lohduttautua sillä, ettei tekemisillä tai tekemättä jättämisillä ole lopulta mitään merkitystä.