Uskontojen uskonto

Haluaisin perustaa uskonnon. Olen haaveillut siitä jo nuoresta asti. Idea sai alkunsa siitä, ettei uskonnottomilla ole kirkkoja eikä paikkoja minne mennä mietiskelemään ja kokemaan omia henkisiä puoliaan. Uskonnoissa minua on aina kiehtonut erityisesti juuri yksilöllinen kokemus, usko, ja mitä se saa ihmisessä aikaan.

Toisaalta siinä missä usko ja kokemus ovat henkilökohtaisia, uskonnot taas ovat yhteisöllisiä ja massahurmoksellisia instituutioita, jotka tarvitsevat sokeita kannattajajoukkoja toimiakseen. Onko ylipäätään mahdollista perustaa uskontoa, joka toimisi toisin, vain yksilöiden omien sisäisten kokemusten varassa? Uskonnoissa on tällaisia piirteitä, kuten vaikka buddhalaisuuden valaistuminen tai Jeesuksen opetukset, jotka pyrkivät puhuttelemaan yksilöitä henkilökohtaisesti.

Uskonto, jonka haluaisin perustaa, olisi vain ja ainoastaan ihmisen oman kokemuksen temppeli vailla oppijärjestelmää, papistoa tai valtarakenteita. Ja tähän liittyy eräs hyvin tärkeä idea, joka on tämän uskonnon ydintä: mitään ihmisten uskomuksia tai uskontoja ei poissuljeta, vaan kaikki uskot ovat tervetulleita. Kyseessä on siis universaali henkilökohtaisen kokemuksen uskonto, jossa kokemus voi olla yhtä hyvin kristillinen, hinduistinen kuin zeniläinenkin. Jopa spagettimonsterillinen, vaikken henkilökohtaisesti usko spagettimonsteriuskonnon tarjoavan kummoisiakaan kokemuksia.

Itse olen ateisti, joten uskonkokemukseni ovat hyvin monimuotoisia ja pitkälti määrittelemättömiä, usein esteettisiä ja häkellyttäviä, parhaimmillaan oivaltavia laadultaan. Jos tällainen uskonto tulisi toteen, kävisin joka viikko sen temppelissä ihailemassa ihmisten kokemusten kirjoa ja hymyilisin kaikille, jotka ovat tulleet tuon tilan ja ajan jakamaan muiden kesken.

Uskonto tai ei

Suomeen perustetaan uusi kirkkokunta ilmeisesti enemmän tai vähemmän Markku Koiviston karisman varaan. Onnea ja menestystä sille. Tai tarkemmin ajatellen toivon, että se tekee itsensä tarpeettomaksi pikavauhtia.

Eipä silti, olen itsekin ajatellut uuden uskonnon perustamista, vaikka olenkin ateisti. Tai luulin olevani, kunnes joku tosiateisti antoi ymmärtää, että oikea ateisti ei ainoastaan ole uskomatta minkään uskontokunnan jumaliin, vaan myös vastustaa kaikkia uskontoja ja Suomessa erityisesti luterilaista kirkkoa - tietenkin. Minä en vastusta uskontoja, enkä varsinkaan kirkkoa. Olen jopa harkinnut liittymistä kirkkoon ihan vain kannattaakseni kirkkorakennusten ylläpitoa ja kellojen soittoa sunnuntaisin.

Monet tuntuvat pitävän itseään agnostikkona, mitä itse en ymmärrä lainkaan. Jos olen oikein ymmärtänyt, agnostikko haluaisi uskoa, muttei voi ilman selviä todisteita. Mutta jos niitä todisteita olisi, kysehän ei enää olisi uskosta. Jääkö agnostikon osaksi siis vain kieriskellä siinä tuskassa, ettei kykene uskomaan, vaikka kuinka haluaisi?

No, pitihän se agnostisismin, jota kutsutaan näemmä myös agnostismiksi, määritelmä katsoa Wikipediasta. Kuten jo aavistelin, agnostisismi näyttäisi olevan omituista höttöä, jossa on niin vähän substanssia, ettei sitä varten olisi tarvinnut keksiä omaa termiä. Wikipedia saattaa tietysti olla väärässäkin.

Palatakseni uskontoon, haluaisin perustaa suuren yhtenäisuskonnon, joka perustuisi vain ja ainoastaan uskontojen ytimeen, siihen uskonnollisen kokemisen ja henkisen elämyksen yhteisyyteen, mikä on ihmisille ominaista. Tätä uskontoa voisivat tunnustaa kaikkien nykyisten valtauskontojen kannattajat. Se olisi siis kokoava katos, jonka alla kristityt, hindut, islaminuskoiset ynnä muut, buddhalaisia, ateisteja ja uskonnottomia unohtamatta, voisivat harjoittaa omaa hartauttaan sopusoinnussa keskenään.

Jotkut tietysti näkevät tässä suuren ristiriidan, kuten monet näkevät ristiriidan jo yhden uskonnon sisälläkin. He eivät ymmärrä uskomisen olemusta, eivät osaa vaihtaa näkökulmaa, luulevat ehkä olevansa loogisia ja sen sellaista. Se on harmillista. Ehkä koulussa pitäisi opettaa ihmisiä ajattelemaan.