Voiko olla ilman väkivaltaa?

Kaksi asiaa tuntuvat olevan kulttuurissamme tai kenties kaikissa inhimillisissä kulttuureissa ylitse muiden: seksi ja väkivalta. Ehkä ne korostuvat sitä enemmän, mitä suurempi aineellinen hyvinvointi vallitsee.

Nämä kaksi asiaa ovat mielenkiintoisella tavalla erilaisessa asemassa: seksin avointa esittämistä paheksutaan, mutta seksiä ja seksikkyyttä pidetään muuten tärkeänä, kiehtovana ja yleisesti ottaen positiivisena asiana. Väkivaltaa taas näytetään valtamediassa erittäin paljon ja varsin avoimesti, vaikka sitä periaatteessa ei pidetä hyväksyttävänä eikä missään tapauksessa positiivisena asiana.

Väkivalta on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen aihe. Yksi aspekti on tämä periaatteellinen paheksuminen, joka ei käytännön tasolla kuitenkaan konkretisoidu. Jollain tasolla väkivaltaa pidetään hyväksyttävänä, vaikka sitä ei suoraan sanota. Siitä kertoo suhteellisen lievä rangaistuskäytäntö ja rikosnimikkeet. Jos lyöt puukolla kadulla vastaantulijaa, syyllistyt kenties lievään pahoinpitelyyn, mikäli vastaantulijalla on tuuria eikä saa pysyviä vammoja. Uhrilla saattaisi olla kuitenkin huonompikin onni, ja hän voisi heittää henkensä. Puukottajan näkökulmasta teko on kuitenkin sama: hän löi puukolla vastaantulijaa. Rikoksen asteen määrittelee siis seuraamukset, eikä varsinainen teko. Tästä voisi vetää sen johtopäätöksen, että väkivaltaa itsessään ei pidetä erityisen vakavana.

Oli miten oli, väkivaltaa on televisio ja tietokonepelit pullollaan. Omat mieltymyksenikin vaikkapa elokuvien suhteen laittavat hyvin tehdyt väkivaltaiset toiminelokuvat toiselle sijalle heti rauhallisten ja tunnelmallisten sielun- ja muuta maisemaa kuvaavien leffojen jälkeen; Bagdad Café esimerkkinä ensimmäisen sijan elokuvista. Tässä mieltymyksessä taitaa olla kyse jonkinlaisesta voimannäytöstä. On hienoa, kun Arnold tinkimättömästi kaikessa voimantunnossaan lasauttaa pahiksiin reiän jos toisenkin. Tai kun 6000 hevosmiehen sotajoukko karauttaa täyttä laukkaa örkkilauman kimppuun kuolemaa huutaen.

Silloin tällöin syntyy julkista keskustelua television ja pelien väkivallan vaikutuksista ihmisiin. Yleensä todistellaan, ettei ole mitään näyttöä mistään negatiivisista vaikutuksista. En osaa sanoa, millaisia vaikutuksia sillä on, mutta siitä olen varma, että tavalla tai toisella tämäkin väkivalta ihmisiin vaikuttaa. Jos se ei vaikuttaisi, miksi niistä ylipäätään oltaisiin niin kiinnostuneita?

Aiheessa olisi vielä paljon kaluttavaa, mutta tältä erää lopetan pohdiskelun seuraavaan visioon: millaista olisi, jos mediassa ei esitettäisi lainkaan väkivaltaa? Entäpä millaisia ihmiset olisivat, jos heitä ei väkivalta lainkaan kiinnostaisi? Olisiko se mahdotonta? Miksi ihmiset eivät voisi elää ilman väkivaltaa? Voisiko olla niin, että tulevaisuudessa väkivalta tulee tarpeettomaksi?

Sanatonta kommunikointia kadulla

Silloin tällöin asioidessani kaupassa, virastossa, Hesburgerissa tai hyödyntäessäni työpaikkani "sihteeripalveluja" törmään ihmisiin, jotka suhtautuvat minuun halveksivasti. He saattavat mulkaista suuntaani kuin halpaa makkaraa katsellen. Tähän on luullakseni kohtalaisen selkeä syy: olen melko pienikokoinen, kapeaharteinen ja laiha sekä kasvoiltani epämääräinen hieman sen laulajan tapaan, joka lööppien mukaan teloi kätensä johonkin viinapulloon. Nimimuistini on surkea, mutta tulihan sekin sieltä: Lauri Tähkä. Kyseessä on siis ulkoinen olemus, josta puuttuu tyystin karisma, miehekkyys ja sellaiset ominaisuudet, jotka herättäisivät ihmisissä luottamusta tai ihailua. Ja vertaus Tähkään koskee tietysti vain kasvojen epämääräisyyttä, ei karismaa tai muuta.

On paljon ihmisiä, jotka suhtautuvat minuunkin suopeasti, kuten varmaan melkein kaikkiin ihmisiin. Minäkin pyrin tähän kaikista ennakkoluuloistani huolimatta. Mikä sitten on se tekijä, joka erottaa ihmiset näihin suopeisiin ja halveksiviin? Olisiko kysymys uskalluksesta jonkinasteiseen välittömyyteen? Mene ja tiedä.

Olen aina ollut erityisen kiinnostunut sanattomasta kommunikoinnista. Se johtunee perhetaustastani; perheessämme vallitsi hieman erikoislaatuinen ilmapiiri. Äitini, joka on epäilemättä myös erittäin älykäs vaikkakin täysin vailla koulutusta, sukujuuret ovat Hämeen jähmeällä maaseudulla. Siellä, missä tapana on istua hiljaa, jos ei ole asiaa, ja mumista ja jupista, jos on. Väinö Linna kuvasi tätä erinomaisesti "Täällä Pohjantähden alla" kirjassaan. Siinä kulttuurissa oppii aistimaan ja tulkitsemaan toisten ihmisten eleitä ja mielialoja. Älykkyyden ohella se on yksi tekijä omassa kommunikoinnissani. Toisaalta se helpottaa toisten ihmisten tulkitsemista, toisaalta taas on vaikeaa, kun erilaisista ympäristöistä tulleet ihmiset eivät osaa tulkita minua. Kaiken kaikkiaan eräänlainen kommunikointikyvyttömyys on ollut minulle yksi aikuisiän suuria pettymyksiä. Ja yleensä tietysti muut pitävät minua kyvyttömänä tässä suhteessa, kun taas minä muita.

Aikomukseni oli oikeastaan kirjoittaa väkivallasta, mutta harhauduin tähän kommunikointiteemaan. Uskoakseni tuolla halveksuvalla asenteella on osansa väkivallanteoissa. Yhtä lailla sekä koulukiusaamisessa että katuaggressioissa.

Itse olen joutunut nykyisessä kotikaupungissani 16 vuoden aikana neljästi lievän aggression kohteeksi. Näistä vain yhdessä vastapuoli kävi konkreettisesti käsiksi. Ja tämä tapaus oli humalaisen nuoren tempaus, jolla hän ilmeisesti yritti jotain todistaa jollekin. Kolme muuta ovat mielenkiintoisempia: kaikissa näissä on vastapuoli ollut minua huomattavasti kookkaampi ja rotevampi ja valinnut minut uhkaavan käytöksensä kohteeksi ilmiselvästi juuri siksi, että olen ollut heidän näkökulmastaan helppo uhri. Veikkaisin vahvasti, että he ovat juuri sellaisia ihmisiä, jotka aikoinaan kiusasivat myös koulussa helppoja uhreja.

Itselleni on ollut vaikeaa hyväksyä tämänkaltaisen aggression ilmenemistä aikuisten taholta, ja varsinkin, kun kyse on täysin tuntemattomista kadulla vastaantulevista aikuisista. Syitä tällaiselle käytökselle voi tietysti aina etsiä henkilön epävarmuudesta oman asemansa suhteen - ja tässä suhteessa ihminen on taas tyypillinen apina. Lainaan erästä ulkomaalaistaustaista nuorta, joka totesi vastaaviin kokemuksiin: "tyhmät on tyhmiä, ei niille mitään voi". Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Toivon hartaasti, että ihmisapinoiden keskimääräinen älykkyys kokisi huiman nousun tulevaisuudessa. Kenties meillä silloin olisi vielä toivoa.