Uutta juttua

Koska tämä blogi on jäänyt surkean heikoksi ja harvoin päivitetyksi, päätin kokeilla erilaista lähestymistapaa: alan kirjoittaa musisointiteeman ympärille ja toivoakseni myös siitä harhapoluille poiketen.

Aloitan esittelemällä pääasiallisen soittimeni: tenorisaksofoni. Paljastan myös, etten osaa toistaiseksi soittaa sitä kuin välttävästi, taitoni vastaa ehkä suurin piirtein musiikkiopiston 2/3 perustutkintoa, tai sellaisen pystyisin uskoakseni suorittamaan pienellä harjoittelulla. Tavoitteeni ovat kuitenkin korkealla ja pyrin kehittymään niin kauan kuin mielenkiintoa riittää. Toistaiseksi olen hyvin tyytyväinen edistymiseeni, harjoitteluaikaa vain jää melko niukasti.

Mikä sai minut aloittamaan soittamisen, miksi vasta aikuisena, miksi juuri saksofonilla, ja miksi juuri tenorilla? Kokeilin lapsena 70-luvun puolella sähköurkuja, silloista "hienoa" soitinta. Kävin muutamalla soittotunnilla paikallisen musiikkiliikkeenpitäjän ryhmätunneilla. Eihän siitä mitään tullut, olin aivan liian kärsimätön pitkäjänteiseen opettelemiseen, eikä opetuskaan ollut kummoista. Itsenäiseen opettelemiseen minusta ei myöskään ollut.

Soitonopettelu tuli kuitenkin muulla tavoin tutuksi; näin vierestä, miten veljeni kävi musiikkiopistoa, opetteli soittamaan ja hankki soitonopettamisesta ammatin, jota harjoittaa nyt itse musiikkiopiston opettajana. Paljon musiikkia mahtuu lapsuuden ja nykyhetken väliin. Siitä myöhemmin, nyt kerron, miten hankin saksofonin.

Saksofonin olemus on aina viehättänyt minua, mutta olin pitkään siinä luulossa, että se on jollain tavoin hankala tai vaikea soitin. Koska en oppinut oikein omin päin soittamaan kitaraa enkä bassoakaan, päätin kokeilla fonia. Tenoria siksi, että Coltrane ja Wayne Shorterkin soittivat tenoria. Ja onhan se miehekäs soitin. Katsoin paikallisen musiikkiopiston saksofoninopettajan yhteystiedot netistä, otin yhteyttä häneen ja kyselin hieman, onko järkevää aloittaa tässä iässä ja millainen soitin pitäisi hankkia. Hän vastasi, että ilman muuta kannattaa, ja kaiken lisäksi hän tilasi pienen neuvottelun jälkeen minulle soittimen sopivine tarvikkeineen! Olin tietysti hyvin tyytyväinen ja onnekas. Hintaa paketille tuli jonkin verran, kuitenkin alle 2000 euroa, ja kuten eräs kitaristi/basisti/rumpali/banjon soittaja tuttavani tapaa sanoa, soittimessa ei mene koskaan raha hukkaan.

Näin alkoi urani oppilaana tenorisaksofonin parissa. Jatkoa seuraa.

Vähän jazzia

Kirjoitetaanpa vähän jazzista.

Kävin kuuntelemassa eilen Ricky Tick Big Band & Julkinen Sana -yhdistelmän konserttia. Bändihän on tietysti erinomaisen pätevä nimekkäine soittajineen. Rap & jazz -yhdistelmä tällä tavalla toteutettuna toimii. Ainoa elämystä haittaava tekijä oli akustiikka ja konserttipaikan hienoinen ankeus. Tunnelmaa latisti myös yleisömäärä: vain reilu puolet tilasta oli käytössä. Ei sääkään nyt ollut aivan ihanteellinen: en omista vedenpitäviä kenkiä, joten olin konsertissa märin jaloin.

Lämmittelybändinä toimi joku paikallisen musiikkiopiston pop-jazz -osaston bändi. En tykännyt siitä erityisemmin, vaikka soitto toimi ja meno oli kova. Minua on jo pidempään häirinnyt pop-jazz -osaston laulajien tyyli; kuulen sitä silloin tällöin myös musiikkiopiston käytävillä. Vaikutelma on väkinäinen fraseeraus ja huutaminen. Olen mieltynyt huomattavasti luonnikkaampaan ja kevyempään tapaan, kuten vaikkapa Anita O'Day, joka on kuin ei laulaisi ollenkaan, ja silti ääni toimii upeasti. On musiikkilajeissakin eroa, mutta silti.

Aina joskus törmää jazzissakin huonoihin soittajiin. Tai sanotaan, että soittajiin, joiden tyyli ei miellytä lainkaan. Yksi tällainen tuli vastaan kuunnellessani yhden nuottikirjan biisejä YouTubesta: Stan Kenton. Mies paukuttaa pianoparkaa kuin innostunut sonni. Tuota kuunnellessa ymmärtää paremmin, miksi pianoa sanotaan joskus niittokoneeksi.

Vielä toistaiseksi pidän musiikista ja musisoinnista. Toivon näin olevan jatkossakin. Tiistaina on keikka itsellänikin, olen syksyn "hang around" -jäsenenä oppilasorkesterissa.

Se on jatsii

Kuuntelen tässä kirjoittaessa Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana: Burnaa. Se on loistava levy. Se on jatsii.

Yksi maailman suurista mysteereistä on se, miksi ihmiset eivät sankoin joukoin pidä jazzista.

Jazz on vapautta. Jazz on iloa. Jazz on ajatonta. Jazz on riippumatonta. Jazz on musiikkia. Jazz on elävää. Jazz on irtiotto kaikesta maallisesta ja turhasta.

Jos ryhtyisin erakoksi yksinäiselle saarelle, tai muuttaisin maalle omavaraiseksi luomuvihreäksi, ottaisin jazzin mukaan. Se olisi oiva kumppani. Se ei turhista purnaa.

Heviä

Olen aina tykännyt jazzista. Se on ylivertaista musiikkia. Moni muukin musiikki on hienoa, mutta jazz saa minut helposti hyvälle tuulelle. Siinä on jotain ajatonta ja rauhoittavaa. Se irrottaa sielun maallisista murheista.

Hevi on musiikin laji, josta en koskaan ole pitänyt enkä sitä ymmärtänyt. Olen aivan viime aikoina kuitenkin alkanut kuulla siinäkin jotain ideaa, ainakin sen verran, että sitä voi kuunnella ärsyyntymättä. Kuinka ollakaan, olin lauantaina Sauna Open Air -tapahtumassa kuuntelemassa heviä. Normaalisti en menisi sinne edes maksusta, mutta sattuneesta syystä nyt kävi näin.

Koko päivää en konsertissa viettänyt, Children of Bodom oli juuri lopettelemassa kun tulin paikalle, mikä olikin hyvä hetki hankkia syötävää (nakkisämpylä ja jäätelöä). Jonot ruokapaikoille olivat pitkät. Tämän jälkeen seisoskelin jonottamassa nimikirjoituksia Nightwishiltä, mutta ne jäivät saamatta, koska niitä halusi liian moni muukin.

Yleisvaikutelma tapahtumasta oli sellainen, että siellä oli odotuksia enemmän tavallisia parikymppisiä ja keski-ikäisiä pelkästään juopottelemassa, ja odotuksia vähemmän stereotyyppisiä pitkätukkaisia mustiin pukeutuvia hevi-ihmisiä. Järjestelyt tuntuivat toimivilta, eikä tungosta ollut liikaa.

Opeth oli alkuun mielenkiintoista, lähinnä varmaan siksi, että siinä kuului 70-luvun proge- tai jopa fuusiovaikutteita. Sävy siis oli omaan makuuni sovelias. Valitettavasti lauluosuudet olivat pelkkää örinää ja biisit loppujen lopuksi niin tasapaksuja, ettei niistä jäänyt mieleen mitään.

Nightwish oli positiivinen yllätys. Ei niinkään siksi, että itse musiikki olisi erityisen kiinnostavaa ollut, mutta itse esiintyminen ja fanitustilanne oli kiva kokemus. Asiaan ehkä vaikutti se, että nappasin päänsärkylääkettä ennen esitystä (jostain syystä se tekee mukavan ja läsnäolevan olon).

Bändin jäsenet olivat selkeästi omia persooniaan. Holopainen oli syrjässä rekvisiitan takana eikä sanonut sanaakaan esityksen aikana. Basisti Marco hoiti lavashown karismaattisen osuuden, kitaristi hoiti lavashowta ilman karismaa leikkisästi, mutta vähän ontuen. Laulaja oli esityksen ehdoton tähti. Hän sopi rooliinsa täydellisesti strategisesti sijoitetun tuulettimen hulmuttaessa hiuksiaan. Laulu tosin oli miksattu liian alas.

Sellaista jäin hieman miettimään, että mitä Nightwishin soittajat oikeastaan soittivat. Eihän siitä sekametelistä juuri erota yksittäisen soittimen ääniä lukuunottamatta pillejä (säkkipilli tms. ja tinapillin tapainen isohko soitin). Kitaristillakaan ei oikeastaan ollut kunnon sooloja ollenkaan. Vain parissa biisissä joku hyvin lyhyt pätkä.

Joka tapauksessa olin tyytyväinen tähän kokemukseen ja ennen kaikkea siihen, että korvatulpat suojasivat erinomaisen sopivasti.

Apinoiden karvoja ja sotia

Jatkan näköjään karva-aiheella taasen: katsoin Hair-musikaalista kertovan dokumentin.

Pieneksi pettymyksekseni dokumentissa ei ollut lainkaan käsitelty elokuvaversiota, mitä nyt Milos Forman käväisi pari sanaa sanomassa. En ole koskaan nähnyt teatteriversiota. En kyllä muista, onko niitä ollut tarjollakaan lähimaisemissa muita kuin Porvoolaisten nuorten jokunen vuosi sitten esittämänä. Sitäkään en nähnyt, mutta kävin katsomassa samaisten ihmisten Jesus Christ Superstar -esityksen, ja sen perusteella oli todella harmi, että jäi Hair näkemättä. Supertähdessä bändi onnistui erinomaisesti, ja vaikka koreografia olikin köyhää ja jäykkää, oli esitys silti ansiokas. Erityisesti pidin ideasta laulaa joka toinen kappale ruotsiksi ja joka toinen suomeksi.

Dokumentti sai paikoitellen musikaalin näyttämään hieman koomiselta, mutta se oli sitä aikaa se. Kun katselin elokuvaa joskus 80-luvulla teininä, se teki varsin syvän vaikutuksen. Ennen kaikkea ne hiukset olivat aivan upeita nimikappaleen taustakuvina. Ja tietysti se viimeinen mielenosoitusta ryydittävä kappale; let the sunshine in... Siinä on jotain voimakasta rauhanaatetta. Mutta vaikka kyseessä onkin idealismi, siinä on myös sodan totaalinen typeryys ja kaiken kaikkinen älyttömyys. Tuo laulu saa siis idealismissaankin rauhan tuntumaan ainoalta täysijärkiseltä vaihtoehdolta. Ja sitä paitsi tunteikkuudessaankin kivalta.

Otetaanpa esimerkki sodasta: Irakin sota. Mikä olikaan sodan varsinainen syy? Olisiko käynyt niin, että yksi typerä apinadiktaattori jostain syystä keikkui Irakin vallankahvassa, eikä ollut erityisen kiinnostunut kansansa hyvinvoinnista. Siis todellisesta hyvinvoinnista. Eli siis todella perinteinen syy sotaan: kahjo johtaja.

Mikä sitten on syynä siihen, että tällaiset johtaja-apinat pysyvät vallassa? Kyse taitaa olla valtahierarkkisesta pyramidihuijauksesta: johtaja-apina saa ympärilleen pienen hännystelijöiden joukon, ja loppu seuraa kuin itsestään. Valtahierarkkiassa kaikki noudattavat vain käskyjä. Harva siellä maan tomussa ryhtyy kyseenalaistamaan ylempiensä määräyksiä. Syntyy illuusio vallasta. Tai illuusio siitä, että valta kuuluu sinne ylhäälle.