Uutta puuhaa

Musiikkiharrastus inspiroi muuhunkin kuin musisointiin. Huone, jossa harjoittelen soittamista, on usein kylmä muulloin kuin kesäisin, ja koska kohmeisilla sormilla soittaminen ei tunnu mukavalta, ajattelin, että kynsikkäät olisi kivat. Ne ovat sellaiset neulotut sormikkaat, joissa sormien päät jäävät näkyviin. Olen ennenkin ollut aikeissa opetella neulomista, joten tämän pienen motivaatiolisän sysäämänä päätin kokeilla ja ostin bambupuikot kokoa 3,5 sekä lankakerän.

Nettiohjeiden mukaan opin tekemään alkusilmukat ja siitä sitten oikein ja nurin neulotut silmukat. Opettelin ensin neulomaan suoraa tasaista neulosta. Neuloin muutamia rivejä ja purin ja neuloin taas ja purin. Samalla mietin millaiset käsineet tekisin. Päädyin kynsikkäiden sijaan tekemään kämmekkäät (tumput, joissa sormien päät jäävät näkyviin), koska olin aloittelija enkä halunnut alkaa heti sählätä sormien kanssa. Lisäksi ajattelin, että kämmekkäiden kanssa soittaminen olisi helpompaa, koska sormet ovat vapaammin.

Ystäväni ohjasi minut katsomaan http://www.ullaneule.net sivulta erilaisia ohjeita. Katselin kämmekkäitä, mutta mikään ei sellaisenaan tuntunut ihan sopivalta. Olen joskus aika kärsimätön ja opin käytännössä tekemällä paljon paremmin kuin ohjeita lueskelemalla, joten aloin vaan neuloa putkimaista muotoa. Toki katsoin, montako silmukkaa suurin piirtein olisi sopiva määrä. Tässä arvioni meni hieman pieleen, joten jonkin matkaa neulottuani purin ja aloitin alusta vähemmällä silmukkamäärällä.

Olin lukenut, että joustinneuletta syntyy kun neuloo vuorotellen oikein ja nurin. Kokeilin tätä, mutta tyhmyyttäni en tajunnt, että joka kerroksella oikein ja nurin tulisi olla samassa kohtaa eikä suinkaan limittäin, kuten tein. Ilmankos joustinneuleeni ei muistuttanut joustinneuletta. Myöhemmin kuulin, että tuollaista nimitetään helmineuleeksi. Se ei kuitenkaan haitannut, koska näytti hyvältä kuitenkin.

Peukalon tekemiseen tarvitsin lisäohjeita. Ystäväni näytti ihan käytännössä, miten peukalokiilan lisäsilmukoita voi tehdä. Peukalon tyvikin tuotti hieman huolta, mutta ohjeiden mukaan siitäkin selvittiin. Kämmenosaan kokeilin sitten sitä oikeaa joustinneuletta.

Kun ensimmäinen kämmekäs oli valmis, toisen tekeminen olikin jo melko helppoa, vaikka symmetrian aikaansaamiseksi piti jonkin verran miettiä tehtyjä kuvioita. En ollut myöskään laskenut tarkkaan, montako kerrosta mitäkin kohtaa olin tehnyt, joten piti vertailla ja arvioida suurin piirtein.

Lopputulokseen olen tyytyväinen lukuunottamatta vasemman kämmekkään liian kireäksi tullutta päättelyä.

Orkesterissa

Saksofonin soiton opiskeluuni kuuluu tällä hetkellä kahdessa oppilasorkesterissa soittaminen. Toinen on klassisen linjan orkesteri ja toinen pop/jazz linjan big band -tyylinen kokoonpano. Soittaminen orkestereissa on enimmäkseen hauskaa, mutta yksi asia sielläkin harmittaa aika ajoin: oppilaat (etenkin klassisen puolen) ovat enimmäkseen lapsia, ja joukossa on aina joitain, jotka keskittyvät enemmän epämääräiseen mölinöintiin kuin varsinaisiin harjoituksiin. Aikaa kuluu paljon hukkaan eikä orkesteri kehity sillä vauhdilla kuin olisi edellytyksiä. Jos lisäksi harjoituksenalla olevat kappaleet ovat vähänkin tylsiä, etenkin se oma stemma, tulee väistämättä tunne, ettei harjoituksissa saada mitään järkevää aikaan. Se on tosin lapsioppilaiden ansioksi luettava, että he oppivat halutessaan nopeasti. Avainsana tosin on halutessaan. Aina on niitäkin, joita ei kiinnosta. Sekin on koko orkesterin kannalta ikävää katseltavaa, ja etenkin kuunneltavaa, kun ykkösaltto röhnöttää tuolillaan kännykkäänsä selaillen, herää omaan vuoroonsa puoli tahtia myöhässä ja foni soi kihisevästi valittaen vähän sinne päin.

En tiedä, pitääkö arvio paikkaansa, mutta orkesteria kuunnellessa tulee vaikutelma, että vaskipuhaltimet ovat vaikeampia soittaa kuin muut soittimet. Ainakin pääsääntöisesti. Trumpetistit onnistuvat melko hyvin muuten, mutta usein soundin kanssa on ongelmia. Matalat vasket ovat hieman samoissa ongelmissa. Pasuunoiden tuuttaukset ovat yllättävän usein aivan puuta heinää, se on ihmetyttänyt aina. Ainakin osasyyn on ilmeisesti oltava soittimen vaikeudessa eikä pelkästään soittajien laiskuudessa. Toisaalta on puupuhaltajillakin omat hankaluutensa. Oboet soittavat pääsääntöisesti epävireessä, klarinetit (joita on runsaasti) muuten vaan onnettomasti ja fagotit epätasaisesti. Jostain syystä huilut sen sijaan hoitavat hommansa hienosti. En tiedä onko huilu helpompi jollain tavalla, mutta hyvin harvoin huilisteilla on tuossa orkesterissa mitään ongelmia.

Soittoläksyjä on runsaasti, mutta niin pitääkin olla. Harjoittelen asteikkoja (kuinkas muuten), sointuarpeggioita ja sooloilua. Sain myös työstettäväksi Charlie Parkerin Au Privaven (http://www.youtube.com/watch?v=sgamk2Ng0oI), jossa minulle kyllä riittää tekemistä hitaassakin tempossa. Oppiminen on kivaa.

Viikon musiikillisia tapahtumia

Viikko on ollut hyvin kiireinen, jokaiselle illalle on sattunut musiikillisia rientoja. Olin kuuntelemassa Helsinki Cotonou Ensemblen kolmen jäsenen esitelmöintiä länsiafrikkalaisista rytmeistä, tarkemmin sanoen beniniläisistä. Ryhmän lyömäsoittaja on kotoisin Beninistä ja kertoi maan rytmillisistä ja musiikillisista perinteistä. Opin, että jokaisella kylällä on omat rytminsä, joita käytetään mm. voodoo-menoissa. Maassa harrastetaan myös runsaasti salsaa ja vaskipuhaltimilla on vahva asema lyömäsoitinten ohella.

Rytmit olivat hienoja ja jännittäviä. On kuitenkin sanottava, että bändin musiikki on liian "länsimaista" sillä ikävällä seurauksella, että vaikka pohjalla on hienoja rytmejä, ne peittyvät käytännössä aivan liikaa kun päälle käy vahva basso ja kosketinsoittimet. Afrikkalaisista rytmeistä olisi runsaasti opittavaa, joskus vielä tutustun asiaan tarkemmin.

Toinen mielenkiintoinen tilaisuus oli free jazzinsa perusteita ja soittotapaansa esittelevän Black Motorin vetämä. En tiennyt bändistä mitään ennen tätä, mutta ei yllättänyt, että basistina oli Ville Rauhala, joka tuntuu täällä päin olevan joka bändissä. Pienet piirit kuten edellisessä blogauksessakin tuli mainittua. Black Motorin musiikki on hienoa, kunnon kamaa, sitä jaksaa kuunnella. Mainitusta basistista jää aina vaikutelma, että hän pitää soittamisesta siinäkin mielessä, ettei malta pitää sormiaan aloillaan kovin pitkiä aikoja sillä seurauksella, ettei kovin usein kuulu kauniita eteerisiä pitkiä linjoja, vaan jatkuvaa fraasien ja rytmien tulvaa. Oli hyvin mielenkiintoista kuulla, miten eri tavoin bändin jäsenet lähestyivät soittamista. Saksofonisti tunnusti, ettei muista sointukulkuja, eikä improvisaation pyörteissä tiedä missä asteikossa on menossa, mutta on hyvä kuuntelemaan ja muistamaan melodioita. Hienosti soitti ja fonissa oli miellyttävä soundi (kuinkas muuten). Rumpalilla oli kovasti sanottavaa, mutta hänen tapansa ilmaista ajatuksiaan oli välillä tuskallisenkin hidasta (myönnän että sorrun toisinaan aivan samaan). Hyvin filosofisia mietteitä musiikista ja elämästä yleensä. Ehkä nuoremmat kuulijat saivat siitä jotain ajatuksia, itselleni se jäi aika triviaaliksi jaaritteluksi.

Viikon päätti mukava jousiorkesterin filmimusiikkia esittävä konsertti. Sitä ennen pääsin kuitenkin kokeilemaan muutamaa erilaista suukappaletta fonissani. Vandorenin V16 50's oli miellyttävän tukeva, tumma ja täyteläinen ääneltään, kun taas 40's oli kirkkaampi ja soivampi. Molempi parempi, en osaisi oikein valita noiden väliltä. Tai ehkä 40's olisi pidemmän päälle kivempi ja monikäyttöisempi. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen omaan Otto Linkin 7* kappaleeseeni enkä koe tarpeelliseksi hankkia Vandorenia.

Ihmisten tuntemisesta

Kävin viime viikonloppuna Tampere Jazz Happeningissä kolmena päivänä kuuntelemassa yhteensä kahtatoista bändiä. Festivaali on minun makuuni ehdottomasti Suomen paras. Jätän musiikilliset arvioinnit tässä kohtaa väliin - mainitsen vain Zakir Hussainin, jonka koen musiikin eläväksi tekijänä suureksi guruksi.
Musiikin lisäksi tapahtumassa on tilaisuus tarkkailla ihmisiä. Ensimmäinen havainto on se, että naisia on yleisössä ja soittajissa selvä vähemmistö. Yksinäisiä kuulijoita on myös melko vähän, ylivoimaisesti eniten on pareja ja pieniä seurueita. Kuitenkin jäi vaikutelma, että hyvin monet ihmiset tunsivat toisensa. Eihän se ole ihmekään, piirit ovat pienet yleensäkin, eikä moderni jazz ole ihan massojen musiikkia.
Jäin miettimään, miten ihmiset tutustuvat, miten jotkut voivat tuntea kaikki ja jotkut, kuten minä, eivät juuri ketään. Se on se kuuluisa sosiaalinen verkosto. Ekstroverteilta sen luominen kai käy luonnostaan, ja se vaatinee jonkinlaista kapasiteettia, joka on varattu aivoissa tuolle verkostolle. Itsehän en muista edes ihmisten nimiä, vaikkakin sekin kuuluu olevan asennekysymys, että painaa nimet mieleensä.
Henkilöhavaintoni jazzeilta: edellisvuosilta tuttu nuori nainen roudarina; samoja naamoja Digeliuksen myyntitiskin takana; sama valokuvaaja kuin joskus ennenkin; sama yksinäinen nuori mieskuulija kuin joskus ennenkin; toissavuonnakin näkemäni kaunis nainen, jonka havaitsin varatuksi (sama havainto tuli tehtyä toissavuonna); sama pehkopäinen pitkä mies, joka on paikalla aina ja jonka kaikki tuntevat (paitsi minä); musiikkiopiston pop/jazz-linjan johtaja (jota tervehdin); satunnaisia naamoja, jotka olen nähnyt ennenkin.
Sellainen poikkeuksellinen asia tapahtui, että kaunis nainen, joka oli paikalla jonkin parin seurassa (naisilla oli samanväriset syaaninsiniset hartiahuivit), alkoi jutella kanssani. Vaihdoimme pari sanaa musiikillisesta annista. Kävi myös ilmi, että hän tunsi erään rumpalin (jonka ilmeisesti kaikki tuntevat), joka soittaa bändissä, jonka saksofonistin tunnen (olen ollut hänen opissaan lyhyesti). Piirit todellakin ovat pienet. En kuitenkaan edelleenkään tunne kyseistä naista (edes nimeltä) sen paremmin kuin rumpaliakaan.
Henkilökohtaisesti mieluummin tuntisin vähän ihmisiä hyvin kuin paljon ihmisiä huonosti. Tosin eiväthän nämä ole toisiaan poissulkevia. Onko raadollista ajatella, että sosiaalinen verkosto on pääasiassa hyödyn tavoittelua? Kai sen väistämättä pitääkin olla. Ihmiset käyttävät toisiaan hyväkseen, eihän siinä mitään pahaa ole, jos kenenkään oikeuksia ei poljeta tai toisia loukata.
Joka tapauksessa musiikki oli jazzeilla hyvää, ja aion mennä paikalle tulevinakin vuosia. Ehkä tapaan siellä taas tuon saman kauniin naisen.

Uutta juttua

Koska tämä blogi on jäänyt surkean heikoksi ja harvoin päivitetyksi, päätin kokeilla erilaista lähestymistapaa: alan kirjoittaa musisointiteeman ympärille ja toivoakseni myös siitä harhapoluille poiketen.

Aloitan esittelemällä pääasiallisen soittimeni: tenorisaksofoni. Paljastan myös, etten osaa toistaiseksi soittaa sitä kuin välttävästi, taitoni vastaa ehkä suurin piirtein musiikkiopiston 2/3 perustutkintoa, tai sellaisen pystyisin uskoakseni suorittamaan pienellä harjoittelulla. Tavoitteeni ovat kuitenkin korkealla ja pyrin kehittymään niin kauan kuin mielenkiintoa riittää. Toistaiseksi olen hyvin tyytyväinen edistymiseeni, harjoitteluaikaa vain jää melko niukasti.

Mikä sai minut aloittamaan soittamisen, miksi vasta aikuisena, miksi juuri saksofonilla, ja miksi juuri tenorilla? Kokeilin lapsena 70-luvun puolella sähköurkuja, silloista "hienoa" soitinta. Kävin muutamalla soittotunnilla paikallisen musiikkiliikkeenpitäjän ryhmätunneilla. Eihän siitä mitään tullut, olin aivan liian kärsimätön pitkäjänteiseen opettelemiseen, eikä opetuskaan ollut kummoista. Itsenäiseen opettelemiseen minusta ei myöskään ollut.

Soitonopettelu tuli kuitenkin muulla tavoin tutuksi; näin vierestä, miten veljeni kävi musiikkiopistoa, opetteli soittamaan ja hankki soitonopettamisesta ammatin, jota harjoittaa nyt itse musiikkiopiston opettajana. Paljon musiikkia mahtuu lapsuuden ja nykyhetken väliin. Siitä myöhemmin, nyt kerron, miten hankin saksofonin.

Saksofonin olemus on aina viehättänyt minua, mutta olin pitkään siinä luulossa, että se on jollain tavoin hankala tai vaikea soitin. Koska en oppinut oikein omin päin soittamaan kitaraa enkä bassoakaan, päätin kokeilla fonia. Tenoria siksi, että Coltrane ja Wayne Shorterkin soittivat tenoria. Ja onhan se miehekäs soitin. Katsoin paikallisen musiikkiopiston saksofoninopettajan yhteystiedot netistä, otin yhteyttä häneen ja kyselin hieman, onko järkevää aloittaa tässä iässä ja millainen soitin pitäisi hankkia. Hän vastasi, että ilman muuta kannattaa, ja kaiken lisäksi hän tilasi pienen neuvottelun jälkeen minulle soittimen sopivine tarvikkeineen! Olin tietysti hyvin tyytyväinen ja onnekas. Hintaa paketille tuli jonkin verran, kuitenkin alle 2000 euroa, ja kuten eräs kitaristi/basisti/rumpali/banjon soittaja tuttavani tapaa sanoa, soittimessa ei mene koskaan raha hukkaan.

Näin alkoi urani oppilaana tenorisaksofonin parissa. Jatkoa seuraa.

Oeufs sur le Plat Sans le Plat

Joskus nuoruudessani olen halunnut piirtää sarjakuvaa. Siitä tuli munakas.

Oeufs sur le Plat Sans le Plat

Wittgensteinia pakkasessa

Aamulla kävellessäni kovassa pakkasessa tunsin pääni hieman pehmoiseksi. Saksofonilaukun kantaminen edellisiltana sai hartiat jumiin ja verenkierto aivoihin asti ei ollut täysin soljuvaa. Niinpä mieleeni tuli tyhmiä kysymyksiä, joita pohjusti Wittgensteinin lausahdukset; maailmaa on kaikki se, mikä on niinkuin se on. Maailma on tosiasioiden, ei olioiden, kokonaisuus.

No niin. Kielen käsitemaailmassa näin tietysti on. Vaan mitä ovat tosiasiat yleisesti ottaen? Onko abstraktio tosiasia? Yleensä tosiasiaksi varmaankin hyväksytään kokemassamme fyysisessä todellisuudessa konkreettisesti havaittavat asiat. Kuten kadulla kävelevä ihminen. Tai loogikon pöytä, joka on ilmaistavissa täsmällisesti osana maailmaa. Entäpä sitten sadut ja tarinat, fiktio, joulupukki? Ehkä voimme tyytyä siihen, ettei ole olemassa sellaista henkilöä, joka asuisi korvatunturilla ja jakaisi jouluisin lahjoja kaikille maailman lapsille.

Joulupukki kuitenkin on olemassa satuna ja ihmisten mielissä. Onko se silti epätosiasia? Mitä ovat epätosiasiat? Jos ne eivät kuulu maailmaan, joka on tosiasioiden kokonaisuus, mihin ne kuuluvat? Voinee joka tapauksessa sanoa, että on tosiasia, että on tarina joulupukista, ja että siinä tarinassa joulupukki on tosiasia. Joulupukki on siis tosiasia jossain, fiktiossa, saduissa, elokuvissa, eräänlaisissa virtuaalitodellisuuksissa.

Mitä nuo virtuaalitodellisuudet sitten ovat? Missä ne sijaitsevat tässä tosiasioiden kokonaisuudessa? Entä jos ajatellaan asiaa toiseen suuntaan: missä kokonaisuudessa tuntemamme tosiasiat sijaitsevat? Ovatko ne jonkun kokonaisuuden fiktiota? Onhan muotia sellainen ajatus, että maailmankaikkeus on simulaatio, virtuaalitodellisuus jo itsessään tms. Henk.koht. olen sitä mieltä, että ajatus on typerä. Ei siinä mielessä, etteikö siinä ole jonkinlaista ideaa ja etteikö se osuisi oikeaan suuntaan sellaisessa 180 asteen haarukassa, kun puhutaan käsitteillä, jotka ovat merkityksettömiä ja pelkkää sanahelinää. Hieman selvemmin sanottuna: ajatus on yhtä hyvä kuin ajatella nk. alkuräjähdystä räjähdyksenä.

No, tässä ei päästy puusta pitkään, kunhan tuli mieleen.