En ole fyysikko, mutta kuten kaikki muutkin maallikot, pohdin osaltani maailmankaikkeuden sekä fyysistä että henkistä olemusta. Tarkoitukseni oli kirjoittaa pientä listaa aihepiiriin liittyvistä ajatuksista myöhempää ruotimista varten, mutta päädyinkin kirjoittamaan vain yhdestä aiheesta, nimittäin virtuaalitodellisuudesta.
Törmäsin sattumalta tänään blogitekstiin, jossa kommentoitiin Aamulehdessä viime vuoden puolella ollutta Vesa Vanhalakan artikkelia Nick Boströmin ajatuksista koskien sitä, elämmekö itse asiassa virtuaalitodellisuudessa. Blogiteksti löytyy täältä: http://id-idea.blogspot.com/2007/11/elmmek-virtuaalitodellisuudessa.html
Syystä tai toisesta en muista lukeneeni tätä Aamulehden artikkelia. Kenties en huomannut sitä, tai sitten olen sivuuttanut sen mielenkiinnottomana huuhaana. En tunne Nick Boströmin toimintaa, mutta blogi antaa ymmärtää kyseessä olevan filosofin, mikä jo selittääkin paljon. Ei niin, ettenkö arvostaisi filosofeja enemmän kuin eräät luonnontieteiden edustajat, mutta en myöskään voi välttyä siltä vaikutelmalta, että monesti he sekoavat omaan näppäryyteensä, kielipeliinsä tai muuten vain päätyvät omasta mielestään kovinkin päteviin päätelmiin, joissa ei viime kädessä ole päätä eikä häntää.
Eläminen virtuaalitodellisuudessa on toki hauska ja jännittävä ajatus. Toistaiseksi olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että elokuva Matrix kertoi tästä aiheesta huomattavasti syvällisemmin ja fiksummin, sekä tietysti myös viihdyttävämmin, kuin Aamulehden artikkeli tai herra Boström konsaan.
Mikä sitten mättää Boströmin argumentaatiossa? Ainakin seuraavat määrittelemättömät termit, joiden perimmäistä olemusta en usko Boströmin ymmärtävän: tietokonesimulaatio, tietoinen kyborgi ja virtuaali-ihminen. On myös erittäin luultavaa, ettei Aamulehden toimittaja ymmärtänyt näistä hölkäsen pöläystä, joten ongelma voi olla enemmän Boströmin tulkitsijassa kuin Boströmissä itsessään. Mutta silti.
Ensinnäkin eläminen virtuaalimaailmassa ei ole lainkaan sama asia kuin eläminen tietokonesimulaatiossa. Simulaatio on todellisuuden malli, virtuaalimaailma taas voi olla mitä vain, millä ei välttämättä ole mitään kytköksiä todellisuuteen. Käytän tässä sanaa "todellisuus" hieman huolettomasti tarkoittamaan ei-virtuaalista maailmaa, mikäli ylipäätään on mielekästä ajatella sellaisen olevan olemassa jollain muulla tavoin kuin virtuaalisen maailman.
Toisekseen en näe kovin mielekkäänä sotkea kyborgeja tähän aiheeseen. Ihmiset eivät ole kyborgeja, paitsi ehkä ne, joille on vaihdettu lonkkanivel tai muu vastaava. Tietokone taas ei tarvitse tätä kyborgi-ominaisuutta ollakseen tietoinen. En epäile, etteikö tulevaisuus voisi hyvinkin tuoda tullessaan kyborgeja ja kaikkea sellaista, mutta mitä tekemistä niillä on virtuaalitodellisuuden kanssa? Ei yhtään mitään.
Ja kolmanneksi, mikä oikein on virtuaali-ihminen? Jos oletetaan, että ihminen elää tietoisena olentona virtuaalimaailmassa, miten se eroaa ihmisestä, joka elää ei-virtuaalimaailmassa? Tai laajemmin, miten virtuaalimaailma eroaa ei-virtuaalimaailmasta? Väitän, ettei yhtään mitenkään.
Jos oikein syvällisiksi heittäydytään, ja mikäs sen mukavampaa, voidaan aihetta lähestyä fiksumminkin kuin heitellä ilmaan tyhjänpäiväisiä kyborgeja ja tietokonesimulaatioita. Mehän kaikki nimittäin elämme virtuaalitodellisuudessa. Virtuaalitodellisuutemme muodostuu kulttuuristamme monine pirstoituneine osakulttuureineen, tulkinnoistamme, kykyjemme rajoittamista havainnoistamme, tietoisuudestamme, ajatuksistamme ja kaikista ihmisenä olemisen piirteistä.
Siis kaiken kaikkiaan, otetaan vaikka atomi. Mitä se on meille, miten koemme sen ja mitä tiedämme siitä? Se on malli, virtuaalinen ilmiö, joka heijastelee mahdollisesti todellisuutta. Mutta onko se todellisuus oikeasti muuta kuin virtuaalista? Eikö todellisuus ole itsessään juuri sitä, miten se meille näyttäytyy? Jos se näyttäytyy virtuaalisena ilmiönä, eikö se ole silloin juuri sitä?
sunnuntai 30. maaliskuuta 2008
lauantai 29. maaliskuuta 2008
Voiko olla ilman väkivaltaa?
Kaksi asiaa tuntuvat olevan kulttuurissamme tai kenties kaikissa inhimillisissä kulttuureissa ylitse muiden: seksi ja väkivalta. Ehkä ne korostuvat sitä enemmän, mitä suurempi aineellinen hyvinvointi vallitsee.
Nämä kaksi asiaa ovat mielenkiintoisella tavalla erilaisessa asemassa: seksin avointa esittämistä paheksutaan, mutta seksiä ja seksikkyyttä pidetään muuten tärkeänä, kiehtovana ja yleisesti ottaen positiivisena asiana. Väkivaltaa taas näytetään valtamediassa erittäin paljon ja varsin avoimesti, vaikka sitä periaatteessa ei pidetä hyväksyttävänä eikä missään tapauksessa positiivisena asiana.
Väkivalta on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen aihe. Yksi aspekti on tämä periaatteellinen paheksuminen, joka ei käytännön tasolla kuitenkaan konkretisoidu. Jollain tasolla väkivaltaa pidetään hyväksyttävänä, vaikka sitä ei suoraan sanota. Siitä kertoo suhteellisen lievä rangaistuskäytäntö ja rikosnimikkeet. Jos lyöt puukolla kadulla vastaantulijaa, syyllistyt kenties lievään pahoinpitelyyn, mikäli vastaantulijalla on tuuria eikä saa pysyviä vammoja. Uhrilla saattaisi olla kuitenkin huonompikin onni, ja hän voisi heittää henkensä. Puukottajan näkökulmasta teko on kuitenkin sama: hän löi puukolla vastaantulijaa. Rikoksen asteen määrittelee siis seuraamukset, eikä varsinainen teko. Tästä voisi vetää sen johtopäätöksen, että väkivaltaa itsessään ei pidetä erityisen vakavana.
Oli miten oli, väkivaltaa on televisio ja tietokonepelit pullollaan. Omat mieltymyksenikin vaikkapa elokuvien suhteen laittavat hyvin tehdyt väkivaltaiset toiminelokuvat toiselle sijalle heti rauhallisten ja tunnelmallisten sielun- ja muuta maisemaa kuvaavien leffojen jälkeen; Bagdad Café esimerkkinä ensimmäisen sijan elokuvista. Tässä mieltymyksessä taitaa olla kyse jonkinlaisesta voimannäytöstä. On hienoa, kun Arnold tinkimättömästi kaikessa voimantunnossaan lasauttaa pahiksiin reiän jos toisenkin. Tai kun 6000 hevosmiehen sotajoukko karauttaa täyttä laukkaa örkkilauman kimppuun kuolemaa huutaen.
Silloin tällöin syntyy julkista keskustelua television ja pelien väkivallan vaikutuksista ihmisiin. Yleensä todistellaan, ettei ole mitään näyttöä mistään negatiivisista vaikutuksista. En osaa sanoa, millaisia vaikutuksia sillä on, mutta siitä olen varma, että tavalla tai toisella tämäkin väkivalta ihmisiin vaikuttaa. Jos se ei vaikuttaisi, miksi niistä ylipäätään oltaisiin niin kiinnostuneita?
Aiheessa olisi vielä paljon kaluttavaa, mutta tältä erää lopetan pohdiskelun seuraavaan visioon: millaista olisi, jos mediassa ei esitettäisi lainkaan väkivaltaa? Entäpä millaisia ihmiset olisivat, jos heitä ei väkivalta lainkaan kiinnostaisi? Olisiko se mahdotonta? Miksi ihmiset eivät voisi elää ilman väkivaltaa? Voisiko olla niin, että tulevaisuudessa väkivalta tulee tarpeettomaksi?
Nämä kaksi asiaa ovat mielenkiintoisella tavalla erilaisessa asemassa: seksin avointa esittämistä paheksutaan, mutta seksiä ja seksikkyyttä pidetään muuten tärkeänä, kiehtovana ja yleisesti ottaen positiivisena asiana. Väkivaltaa taas näytetään valtamediassa erittäin paljon ja varsin avoimesti, vaikka sitä periaatteessa ei pidetä hyväksyttävänä eikä missään tapauksessa positiivisena asiana.
Väkivalta on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen aihe. Yksi aspekti on tämä periaatteellinen paheksuminen, joka ei käytännön tasolla kuitenkaan konkretisoidu. Jollain tasolla väkivaltaa pidetään hyväksyttävänä, vaikka sitä ei suoraan sanota. Siitä kertoo suhteellisen lievä rangaistuskäytäntö ja rikosnimikkeet. Jos lyöt puukolla kadulla vastaantulijaa, syyllistyt kenties lievään pahoinpitelyyn, mikäli vastaantulijalla on tuuria eikä saa pysyviä vammoja. Uhrilla saattaisi olla kuitenkin huonompikin onni, ja hän voisi heittää henkensä. Puukottajan näkökulmasta teko on kuitenkin sama: hän löi puukolla vastaantulijaa. Rikoksen asteen määrittelee siis seuraamukset, eikä varsinainen teko. Tästä voisi vetää sen johtopäätöksen, että väkivaltaa itsessään ei pidetä erityisen vakavana.
Oli miten oli, väkivaltaa on televisio ja tietokonepelit pullollaan. Omat mieltymyksenikin vaikkapa elokuvien suhteen laittavat hyvin tehdyt väkivaltaiset toiminelokuvat toiselle sijalle heti rauhallisten ja tunnelmallisten sielun- ja muuta maisemaa kuvaavien leffojen jälkeen; Bagdad Café esimerkkinä ensimmäisen sijan elokuvista. Tässä mieltymyksessä taitaa olla kyse jonkinlaisesta voimannäytöstä. On hienoa, kun Arnold tinkimättömästi kaikessa voimantunnossaan lasauttaa pahiksiin reiän jos toisenkin. Tai kun 6000 hevosmiehen sotajoukko karauttaa täyttä laukkaa örkkilauman kimppuun kuolemaa huutaen.
Silloin tällöin syntyy julkista keskustelua television ja pelien väkivallan vaikutuksista ihmisiin. Yleensä todistellaan, ettei ole mitään näyttöä mistään negatiivisista vaikutuksista. En osaa sanoa, millaisia vaikutuksia sillä on, mutta siitä olen varma, että tavalla tai toisella tämäkin väkivalta ihmisiin vaikuttaa. Jos se ei vaikuttaisi, miksi niistä ylipäätään oltaisiin niin kiinnostuneita?
Aiheessa olisi vielä paljon kaluttavaa, mutta tältä erää lopetan pohdiskelun seuraavaan visioon: millaista olisi, jos mediassa ei esitettäisi lainkaan väkivaltaa? Entäpä millaisia ihmiset olisivat, jos heitä ei väkivalta lainkaan kiinnostaisi? Olisiko se mahdotonta? Miksi ihmiset eivät voisi elää ilman väkivaltaa? Voisiko olla niin, että tulevaisuudessa väkivalta tulee tarpeettomaksi?
keskiviikko 26. maaliskuuta 2008
Uskonto tai ei
Suomeen perustetaan uusi kirkkokunta ilmeisesti enemmän tai vähemmän Markku Koiviston karisman varaan. Onnea ja menestystä sille. Tai tarkemmin ajatellen toivon, että se tekee itsensä tarpeettomaksi pikavauhtia.
Eipä silti, olen itsekin ajatellut uuden uskonnon perustamista, vaikka olenkin ateisti. Tai luulin olevani, kunnes joku tosiateisti antoi ymmärtää, että oikea ateisti ei ainoastaan ole uskomatta minkään uskontokunnan jumaliin, vaan myös vastustaa kaikkia uskontoja ja Suomessa erityisesti luterilaista kirkkoa - tietenkin. Minä en vastusta uskontoja, enkä varsinkaan kirkkoa. Olen jopa harkinnut liittymistä kirkkoon ihan vain kannattaakseni kirkkorakennusten ylläpitoa ja kellojen soittoa sunnuntaisin.
Monet tuntuvat pitävän itseään agnostikkona, mitä itse en ymmärrä lainkaan. Jos olen oikein ymmärtänyt, agnostikko haluaisi uskoa, muttei voi ilman selviä todisteita. Mutta jos niitä todisteita olisi, kysehän ei enää olisi uskosta. Jääkö agnostikon osaksi siis vain kieriskellä siinä tuskassa, ettei kykene uskomaan, vaikka kuinka haluaisi?
No, pitihän se agnostisismin, jota kutsutaan näemmä myös agnostismiksi, määritelmä katsoa Wikipediasta. Kuten jo aavistelin, agnostisismi näyttäisi olevan omituista höttöä, jossa on niin vähän substanssia, ettei sitä varten olisi tarvinnut keksiä omaa termiä. Wikipedia saattaa tietysti olla väärässäkin.
Palatakseni uskontoon, haluaisin perustaa suuren yhtenäisuskonnon, joka perustuisi vain ja ainoastaan uskontojen ytimeen, siihen uskonnollisen kokemisen ja henkisen elämyksen yhteisyyteen, mikä on ihmisille ominaista. Tätä uskontoa voisivat tunnustaa kaikkien nykyisten valtauskontojen kannattajat. Se olisi siis kokoava katos, jonka alla kristityt, hindut, islaminuskoiset ynnä muut, buddhalaisia, ateisteja ja uskonnottomia unohtamatta, voisivat harjoittaa omaa hartauttaan sopusoinnussa keskenään.
Jotkut tietysti näkevät tässä suuren ristiriidan, kuten monet näkevät ristiriidan jo yhden uskonnon sisälläkin. He eivät ymmärrä uskomisen olemusta, eivät osaa vaihtaa näkökulmaa, luulevat ehkä olevansa loogisia ja sen sellaista. Se on harmillista. Ehkä koulussa pitäisi opettaa ihmisiä ajattelemaan.
Eipä silti, olen itsekin ajatellut uuden uskonnon perustamista, vaikka olenkin ateisti. Tai luulin olevani, kunnes joku tosiateisti antoi ymmärtää, että oikea ateisti ei ainoastaan ole uskomatta minkään uskontokunnan jumaliin, vaan myös vastustaa kaikkia uskontoja ja Suomessa erityisesti luterilaista kirkkoa - tietenkin. Minä en vastusta uskontoja, enkä varsinkaan kirkkoa. Olen jopa harkinnut liittymistä kirkkoon ihan vain kannattaakseni kirkkorakennusten ylläpitoa ja kellojen soittoa sunnuntaisin.
Monet tuntuvat pitävän itseään agnostikkona, mitä itse en ymmärrä lainkaan. Jos olen oikein ymmärtänyt, agnostikko haluaisi uskoa, muttei voi ilman selviä todisteita. Mutta jos niitä todisteita olisi, kysehän ei enää olisi uskosta. Jääkö agnostikon osaksi siis vain kieriskellä siinä tuskassa, ettei kykene uskomaan, vaikka kuinka haluaisi?
No, pitihän se agnostisismin, jota kutsutaan näemmä myös agnostismiksi, määritelmä katsoa Wikipediasta. Kuten jo aavistelin, agnostisismi näyttäisi olevan omituista höttöä, jossa on niin vähän substanssia, ettei sitä varten olisi tarvinnut keksiä omaa termiä. Wikipedia saattaa tietysti olla väärässäkin.
Palatakseni uskontoon, haluaisin perustaa suuren yhtenäisuskonnon, joka perustuisi vain ja ainoastaan uskontojen ytimeen, siihen uskonnollisen kokemisen ja henkisen elämyksen yhteisyyteen, mikä on ihmisille ominaista. Tätä uskontoa voisivat tunnustaa kaikkien nykyisten valtauskontojen kannattajat. Se olisi siis kokoava katos, jonka alla kristityt, hindut, islaminuskoiset ynnä muut, buddhalaisia, ateisteja ja uskonnottomia unohtamatta, voisivat harjoittaa omaa hartauttaan sopusoinnussa keskenään.
Jotkut tietysti näkevät tässä suuren ristiriidan, kuten monet näkevät ristiriidan jo yhden uskonnon sisälläkin. He eivät ymmärrä uskomisen olemusta, eivät osaa vaihtaa näkökulmaa, luulevat ehkä olevansa loogisia ja sen sellaista. Se on harmillista. Ehkä koulussa pitäisi opettaa ihmisiä ajattelemaan.
maanantai 24. maaliskuuta 2008
Sanatonta kommunikointia kadulla
Silloin tällöin asioidessani kaupassa, virastossa, Hesburgerissa tai hyödyntäessäni työpaikkani "sihteeripalveluja" törmään ihmisiin, jotka suhtautuvat minuun halveksivasti. He saattavat mulkaista suuntaani kuin halpaa makkaraa katsellen. Tähän on luullakseni kohtalaisen selkeä syy: olen melko pienikokoinen, kapeaharteinen ja laiha sekä kasvoiltani epämääräinen hieman sen laulajan tapaan, joka lööppien mukaan teloi kätensä johonkin viinapulloon. Nimimuistini on surkea, mutta tulihan sekin sieltä: Lauri Tähkä. Kyseessä on siis ulkoinen olemus, josta puuttuu tyystin karisma, miehekkyys ja sellaiset ominaisuudet, jotka herättäisivät ihmisissä luottamusta tai ihailua. Ja vertaus Tähkään koskee tietysti vain kasvojen epämääräisyyttä, ei karismaa tai muuta.
On paljon ihmisiä, jotka suhtautuvat minuunkin suopeasti, kuten varmaan melkein kaikkiin ihmisiin. Minäkin pyrin tähän kaikista ennakkoluuloistani huolimatta. Mikä sitten on se tekijä, joka erottaa ihmiset näihin suopeisiin ja halveksiviin? Olisiko kysymys uskalluksesta jonkinasteiseen välittömyyteen? Mene ja tiedä.
Olen aina ollut erityisen kiinnostunut sanattomasta kommunikoinnista. Se johtunee perhetaustastani; perheessämme vallitsi hieman erikoislaatuinen ilmapiiri. Äitini, joka on epäilemättä myös erittäin älykäs vaikkakin täysin vailla koulutusta, sukujuuret ovat Hämeen jähmeällä maaseudulla. Siellä, missä tapana on istua hiljaa, jos ei ole asiaa, ja mumista ja jupista, jos on. Väinö Linna kuvasi tätä erinomaisesti "Täällä Pohjantähden alla" kirjassaan. Siinä kulttuurissa oppii aistimaan ja tulkitsemaan toisten ihmisten eleitä ja mielialoja. Älykkyyden ohella se on yksi tekijä omassa kommunikoinnissani. Toisaalta se helpottaa toisten ihmisten tulkitsemista, toisaalta taas on vaikeaa, kun erilaisista ympäristöistä tulleet ihmiset eivät osaa tulkita minua. Kaiken kaikkiaan eräänlainen kommunikointikyvyttömyys on ollut minulle yksi aikuisiän suuria pettymyksiä. Ja yleensä tietysti muut pitävät minua kyvyttömänä tässä suhteessa, kun taas minä muita.
Aikomukseni oli oikeastaan kirjoittaa väkivallasta, mutta harhauduin tähän kommunikointiteemaan. Uskoakseni tuolla halveksuvalla asenteella on osansa väkivallanteoissa. Yhtä lailla sekä koulukiusaamisessa että katuaggressioissa.
Itse olen joutunut nykyisessä kotikaupungissani 16 vuoden aikana neljästi lievän aggression kohteeksi. Näistä vain yhdessä vastapuoli kävi konkreettisesti käsiksi. Ja tämä tapaus oli humalaisen nuoren tempaus, jolla hän ilmeisesti yritti jotain todistaa jollekin. Kolme muuta ovat mielenkiintoisempia: kaikissa näissä on vastapuoli ollut minua huomattavasti kookkaampi ja rotevampi ja valinnut minut uhkaavan käytöksensä kohteeksi ilmiselvästi juuri siksi, että olen ollut heidän näkökulmastaan helppo uhri. Veikkaisin vahvasti, että he ovat juuri sellaisia ihmisiä, jotka aikoinaan kiusasivat myös koulussa helppoja uhreja.
Itselleni on ollut vaikeaa hyväksyä tämänkaltaisen aggression ilmenemistä aikuisten taholta, ja varsinkin, kun kyse on täysin tuntemattomista kadulla vastaantulevista aikuisista. Syitä tällaiselle käytökselle voi tietysti aina etsiä henkilön epävarmuudesta oman asemansa suhteen - ja tässä suhteessa ihminen on taas tyypillinen apina. Lainaan erästä ulkomaalaistaustaista nuorta, joka totesi vastaaviin kokemuksiin: "tyhmät on tyhmiä, ei niille mitään voi". Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Toivon hartaasti, että ihmisapinoiden keskimääräinen älykkyys kokisi huiman nousun tulevaisuudessa. Kenties meillä silloin olisi vielä toivoa.
On paljon ihmisiä, jotka suhtautuvat minuunkin suopeasti, kuten varmaan melkein kaikkiin ihmisiin. Minäkin pyrin tähän kaikista ennakkoluuloistani huolimatta. Mikä sitten on se tekijä, joka erottaa ihmiset näihin suopeisiin ja halveksiviin? Olisiko kysymys uskalluksesta jonkinasteiseen välittömyyteen? Mene ja tiedä.
Olen aina ollut erityisen kiinnostunut sanattomasta kommunikoinnista. Se johtunee perhetaustastani; perheessämme vallitsi hieman erikoislaatuinen ilmapiiri. Äitini, joka on epäilemättä myös erittäin älykäs vaikkakin täysin vailla koulutusta, sukujuuret ovat Hämeen jähmeällä maaseudulla. Siellä, missä tapana on istua hiljaa, jos ei ole asiaa, ja mumista ja jupista, jos on. Väinö Linna kuvasi tätä erinomaisesti "Täällä Pohjantähden alla" kirjassaan. Siinä kulttuurissa oppii aistimaan ja tulkitsemaan toisten ihmisten eleitä ja mielialoja. Älykkyyden ohella se on yksi tekijä omassa kommunikoinnissani. Toisaalta se helpottaa toisten ihmisten tulkitsemista, toisaalta taas on vaikeaa, kun erilaisista ympäristöistä tulleet ihmiset eivät osaa tulkita minua. Kaiken kaikkiaan eräänlainen kommunikointikyvyttömyys on ollut minulle yksi aikuisiän suuria pettymyksiä. Ja yleensä tietysti muut pitävät minua kyvyttömänä tässä suhteessa, kun taas minä muita.
Aikomukseni oli oikeastaan kirjoittaa väkivallasta, mutta harhauduin tähän kommunikointiteemaan. Uskoakseni tuolla halveksuvalla asenteella on osansa väkivallanteoissa. Yhtä lailla sekä koulukiusaamisessa että katuaggressioissa.
Itse olen joutunut nykyisessä kotikaupungissani 16 vuoden aikana neljästi lievän aggression kohteeksi. Näistä vain yhdessä vastapuoli kävi konkreettisesti käsiksi. Ja tämä tapaus oli humalaisen nuoren tempaus, jolla hän ilmeisesti yritti jotain todistaa jollekin. Kolme muuta ovat mielenkiintoisempia: kaikissa näissä on vastapuoli ollut minua huomattavasti kookkaampi ja rotevampi ja valinnut minut uhkaavan käytöksensä kohteeksi ilmiselvästi juuri siksi, että olen ollut heidän näkökulmastaan helppo uhri. Veikkaisin vahvasti, että he ovat juuri sellaisia ihmisiä, jotka aikoinaan kiusasivat myös koulussa helppoja uhreja.
Itselleni on ollut vaikeaa hyväksyä tämänkaltaisen aggression ilmenemistä aikuisten taholta, ja varsinkin, kun kyse on täysin tuntemattomista kadulla vastaantulevista aikuisista. Syitä tällaiselle käytökselle voi tietysti aina etsiä henkilön epävarmuudesta oman asemansa suhteen - ja tässä suhteessa ihminen on taas tyypillinen apina. Lainaan erästä ulkomaalaistaustaista nuorta, joka totesi vastaaviin kokemuksiin: "tyhmät on tyhmiä, ei niille mitään voi". Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Toivon hartaasti, että ihmisapinoiden keskimääräinen älykkyys kokisi huiman nousun tulevaisuudessa. Kenties meillä silloin olisi vielä toivoa.
sunnuntai 23. maaliskuuta 2008
Silloin tällöin pulpahtaa mieleeni eräs ajatus, jonka luin jonkun toisen blogista. Itse asiassa tunnen kyseisen bloggaajan, mutten jaksa nyt muistaa hänen nimeään. Joka tapauksessa kyse on miehestä, joka viimeksi hänestä kuullessani asui Kanadassa sikäläisen vaimonsa kanssa ja opetti jotain tietotekniikkaan liittyvää paikallisessa yliopistossa. Ah, nimikin muistui mieleeni: Ilkka Kokkarinen.
Mutta itse ajatukseen: mies on seksin suhteen kuluttaja ja nainen tuottaja. Syystä tai toisesta tämä ajatus saa aina hymyn suupieliini. Ei siksi, että ajatus olisi naurettava, vaan siksi, että se huvittaa olemalla oikeassa. Voin melkein kuulla, miten toisen puolen lukijakuntaa aivoissa kehittyy kriittinen reaktio ja vasta-argumentteja. Ensin tietenkin helppoja ja ilmeisiä vastaväitteitä, ja sitten vaativampia kunkin ajattelukyvyn mukaan. Myönnän auliisti, että ajatus ei pidä paikkaansa joka suhteessa, kaikista näkökulmista tarkasteltuna tai aina ja iankaikkisesti. Yhtä kaikki se on oikeassa sen verran, että se jaksaa hymyilyttää.
Mitä tulee Ilkkaan, hän on yksi näitä varsin älykkäitä blogin pitäjiä, jotka keksivät suoraviivaisia ja hyviä perusteluja, joihin on vaikea keksiä vasta-argumentteja. Itse en heidän blogejaan viitsi lukea, koska useimmiten ne täyttyvät mielenkiinnottomista ja mihinkään johtamattomista umpikujista. Sitä paitsi heillä on tapana olla loogisia vain silloin, kun se sopii heidän argumentointiinsa. Ja silloinkin vain, kun premissit on valittu sopivasti. Heillä on mielipiteitä, ja he ovat taitavia vaatettamaan ne logiikan kaapuun.
Palaan vielä logiikka-aiheeseenkin ja pohdin, mitä loogikko sanoi, kun hän väitti edessään olevan pöydän olevan juuri se pöytä, joka hänen edessään oli, eikä mikään muu pöytä. Voisin myös miettiä, oliko filosofi Tuomaksella asiaa kehitellessään erittäin loogisen ymmärryksen vyöhykkeen taiteilijan teon ympärille tämän tapettua kissan kohua herättäneessä videoteoksessaan. Ja kyllä: en muista taiteilijan nimeä, enkä ole edes varma, oliko filosofin etunimi Tuomas.
Mutta itse ajatukseen: mies on seksin suhteen kuluttaja ja nainen tuottaja. Syystä tai toisesta tämä ajatus saa aina hymyn suupieliini. Ei siksi, että ajatus olisi naurettava, vaan siksi, että se huvittaa olemalla oikeassa. Voin melkein kuulla, miten toisen puolen lukijakuntaa aivoissa kehittyy kriittinen reaktio ja vasta-argumentteja. Ensin tietenkin helppoja ja ilmeisiä vastaväitteitä, ja sitten vaativampia kunkin ajattelukyvyn mukaan. Myönnän auliisti, että ajatus ei pidä paikkaansa joka suhteessa, kaikista näkökulmista tarkasteltuna tai aina ja iankaikkisesti. Yhtä kaikki se on oikeassa sen verran, että se jaksaa hymyilyttää.
Mitä tulee Ilkkaan, hän on yksi näitä varsin älykkäitä blogin pitäjiä, jotka keksivät suoraviivaisia ja hyviä perusteluja, joihin on vaikea keksiä vasta-argumentteja. Itse en heidän blogejaan viitsi lukea, koska useimmiten ne täyttyvät mielenkiinnottomista ja mihinkään johtamattomista umpikujista. Sitä paitsi heillä on tapana olla loogisia vain silloin, kun se sopii heidän argumentointiinsa. Ja silloinkin vain, kun premissit on valittu sopivasti. Heillä on mielipiteitä, ja he ovat taitavia vaatettamaan ne logiikan kaapuun.
Palaan vielä logiikka-aiheeseenkin ja pohdin, mitä loogikko sanoi, kun hän väitti edessään olevan pöydän olevan juuri se pöytä, joka hänen edessään oli, eikä mikään muu pöytä. Voisin myös miettiä, oliko filosofi Tuomaksella asiaa kehitellessään erittäin loogisen ymmärryksen vyöhykkeen taiteilijan teon ympärille tämän tapettua kissan kohua herättäneessä videoteoksessaan. Ja kyllä: en muista taiteilijan nimeä, enkä ole edes varma, oliko filosofin etunimi Tuomas.
lauantai 22. maaliskuuta 2008
Ihmisen uusi blogi
Päätäni särkee. On siis sopiva hetki aloittaa uusi blogi.
Kirjoitin taannoin blogia "oivallus" blogspotissa, mutta heitin sen bittien roskalaatikkoon syystä tai toisesta teksteineen karvoineen. Nyt kun aloitan uuden, on tuon erinomaisen nimimerkin ottanut käyttöön joku toinen - kaikki kunnia hänelle oivalluksesta.
Tarkoitukseni on kirjoittaa eteen tulevia ajatuksia aiheesta kuin aiheesta. Toivon välttäväni blogeille tyypillisen egoismin, aina oikeassa olemisen kuvitelmat ja tavanomaisen tyhjänpäiväisen löpinän. Mahtaako blogi tosin olla lainkaan oikea blogi ilman näitä elementtejä?
Otan blogilleni nimen ja nimimerkin, joka viittaa älyyn, koska älykkyysosamääräni on testissä osoittautunut erittäin korkeaksi. Se on yksi ominaisuus, jota vasten ajatuksiani voi peilata, ja olen varma, että se näkyy kirjoituksissani sekä hyvässä että pahassa. Itse olen älyn suhteen optimisti. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole kirjoittaa mitään älykästä, pois se minusta. Todellinen pyrkimykseni on kirjoittaa tekstejä, jotka ovat näköisiäni sekä sisällöltään että muodoltaan.
Saatan olla suuressa älykkyydessäni itserakas ja omahyväinen, mutta ymmärrän kyllä olevani vain yksi ihmisapina muiden joukossa. Ihminen on käsitykseni mukaan vain sangen rajoittunut apina, jolla on hieman ylivilkas mielikuvitus. Tai kuten asian joskus olen muotoillut: ainoa ongelmani on siinä, että ihmiset ovat niin pirun tyhmiä, sekä toisaalta siinä, että olen ihminen.
Olen varma, että palaan vielä aiheeseen ihminen, mutta tältä erää riittäköön.
Kirjoitin taannoin blogia "oivallus" blogspotissa, mutta heitin sen bittien roskalaatikkoon syystä tai toisesta teksteineen karvoineen. Nyt kun aloitan uuden, on tuon erinomaisen nimimerkin ottanut käyttöön joku toinen - kaikki kunnia hänelle oivalluksesta.
Tarkoitukseni on kirjoittaa eteen tulevia ajatuksia aiheesta kuin aiheesta. Toivon välttäväni blogeille tyypillisen egoismin, aina oikeassa olemisen kuvitelmat ja tavanomaisen tyhjänpäiväisen löpinän. Mahtaako blogi tosin olla lainkaan oikea blogi ilman näitä elementtejä?
Otan blogilleni nimen ja nimimerkin, joka viittaa älyyn, koska älykkyysosamääräni on testissä osoittautunut erittäin korkeaksi. Se on yksi ominaisuus, jota vasten ajatuksiani voi peilata, ja olen varma, että se näkyy kirjoituksissani sekä hyvässä että pahassa. Itse olen älyn suhteen optimisti. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole kirjoittaa mitään älykästä, pois se minusta. Todellinen pyrkimykseni on kirjoittaa tekstejä, jotka ovat näköisiäni sekä sisällöltään että muodoltaan.
Saatan olla suuressa älykkyydessäni itserakas ja omahyväinen, mutta ymmärrän kyllä olevani vain yksi ihmisapina muiden joukossa. Ihminen on käsitykseni mukaan vain sangen rajoittunut apina, jolla on hieman ylivilkas mielikuvitus. Tai kuten asian joskus olen muotoillut: ainoa ongelmani on siinä, että ihmiset ovat niin pirun tyhmiä, sekä toisaalta siinä, että olen ihminen.
Olen varma, että palaan vielä aiheeseen ihminen, mutta tältä erää riittäköön.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)