Silloin tällöin asioidessani kaupassa, virastossa, Hesburgerissa tai hyödyntäessäni työpaikkani "sihteeripalveluja" törmään ihmisiin, jotka suhtautuvat minuun halveksivasti. He saattavat mulkaista suuntaani kuin halpaa makkaraa katsellen. Tähän on luullakseni kohtalaisen selkeä syy: olen melko pienikokoinen, kapeaharteinen ja laiha sekä kasvoiltani epämääräinen hieman sen laulajan tapaan, joka lööppien mukaan teloi kätensä johonkin viinapulloon. Nimimuistini on surkea, mutta tulihan sekin sieltä: Lauri Tähkä. Kyseessä on siis ulkoinen olemus, josta puuttuu tyystin karisma, miehekkyys ja sellaiset ominaisuudet, jotka herättäisivät ihmisissä luottamusta tai ihailua. Ja vertaus Tähkään koskee tietysti vain kasvojen epämääräisyyttä, ei karismaa tai muuta.
On paljon ihmisiä, jotka suhtautuvat minuunkin suopeasti, kuten varmaan melkein kaikkiin ihmisiin. Minäkin pyrin tähän kaikista ennakkoluuloistani huolimatta. Mikä sitten on se tekijä, joka erottaa ihmiset näihin suopeisiin ja halveksiviin? Olisiko kysymys uskalluksesta jonkinasteiseen välittömyyteen? Mene ja tiedä.
Olen aina ollut erityisen kiinnostunut sanattomasta kommunikoinnista. Se johtunee perhetaustastani; perheessämme vallitsi hieman erikoislaatuinen ilmapiiri. Äitini, joka on epäilemättä myös erittäin älykäs vaikkakin täysin vailla koulutusta, sukujuuret ovat Hämeen jähmeällä maaseudulla. Siellä, missä tapana on istua hiljaa, jos ei ole asiaa, ja mumista ja jupista, jos on. Väinö Linna kuvasi tätä erinomaisesti "Täällä Pohjantähden alla" kirjassaan. Siinä kulttuurissa oppii aistimaan ja tulkitsemaan toisten ihmisten eleitä ja mielialoja. Älykkyyden ohella se on yksi tekijä omassa kommunikoinnissani. Toisaalta se helpottaa toisten ihmisten tulkitsemista, toisaalta taas on vaikeaa, kun erilaisista ympäristöistä tulleet ihmiset eivät osaa tulkita minua. Kaiken kaikkiaan eräänlainen kommunikointikyvyttömyys on ollut minulle yksi aikuisiän suuria pettymyksiä. Ja yleensä tietysti muut pitävät minua kyvyttömänä tässä suhteessa, kun taas minä muita.
Aikomukseni oli oikeastaan kirjoittaa väkivallasta, mutta harhauduin tähän kommunikointiteemaan. Uskoakseni tuolla halveksuvalla asenteella on osansa väkivallanteoissa. Yhtä lailla sekä koulukiusaamisessa että katuaggressioissa.
Itse olen joutunut nykyisessä kotikaupungissani 16 vuoden aikana neljästi lievän aggression kohteeksi. Näistä vain yhdessä vastapuoli kävi konkreettisesti käsiksi. Ja tämä tapaus oli humalaisen nuoren tempaus, jolla hän ilmeisesti yritti jotain todistaa jollekin. Kolme muuta ovat mielenkiintoisempia: kaikissa näissä on vastapuoli ollut minua huomattavasti kookkaampi ja rotevampi ja valinnut minut uhkaavan käytöksensä kohteeksi ilmiselvästi juuri siksi, että olen ollut heidän näkökulmastaan helppo uhri. Veikkaisin vahvasti, että he ovat juuri sellaisia ihmisiä, jotka aikoinaan kiusasivat myös koulussa helppoja uhreja.
Itselleni on ollut vaikeaa hyväksyä tämänkaltaisen aggression ilmenemistä aikuisten taholta, ja varsinkin, kun kyse on täysin tuntemattomista kadulla vastaantulevista aikuisista. Syitä tällaiselle käytökselle voi tietysti aina etsiä henkilön epävarmuudesta oman asemansa suhteen - ja tässä suhteessa ihminen on taas tyypillinen apina. Lainaan erästä ulkomaalaistaustaista nuorta, joka totesi vastaaviin kokemuksiin: "tyhmät on tyhmiä, ei niille mitään voi". Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Toivon hartaasti, että ihmisapinoiden keskimääräinen älykkyys kokisi huiman nousun tulevaisuudessa. Kenties meillä silloin olisi vielä toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti