Suomeen perustetaan uusi kirkkokunta ilmeisesti enemmän tai vähemmän Markku Koiviston karisman varaan. Onnea ja menestystä sille. Tai tarkemmin ajatellen toivon, että se tekee itsensä tarpeettomaksi pikavauhtia.
Eipä silti, olen itsekin ajatellut uuden uskonnon perustamista, vaikka olenkin ateisti. Tai luulin olevani, kunnes joku tosiateisti antoi ymmärtää, että oikea ateisti ei ainoastaan ole uskomatta minkään uskontokunnan jumaliin, vaan myös vastustaa kaikkia uskontoja ja Suomessa erityisesti luterilaista kirkkoa - tietenkin. Minä en vastusta uskontoja, enkä varsinkaan kirkkoa. Olen jopa harkinnut liittymistä kirkkoon ihan vain kannattaakseni kirkkorakennusten ylläpitoa ja kellojen soittoa sunnuntaisin.
Monet tuntuvat pitävän itseään agnostikkona, mitä itse en ymmärrä lainkaan. Jos olen oikein ymmärtänyt, agnostikko haluaisi uskoa, muttei voi ilman selviä todisteita. Mutta jos niitä todisteita olisi, kysehän ei enää olisi uskosta. Jääkö agnostikon osaksi siis vain kieriskellä siinä tuskassa, ettei kykene uskomaan, vaikka kuinka haluaisi?
No, pitihän se agnostisismin, jota kutsutaan näemmä myös agnostismiksi, määritelmä katsoa Wikipediasta. Kuten jo aavistelin, agnostisismi näyttäisi olevan omituista höttöä, jossa on niin vähän substanssia, ettei sitä varten olisi tarvinnut keksiä omaa termiä. Wikipedia saattaa tietysti olla väärässäkin.
Palatakseni uskontoon, haluaisin perustaa suuren yhtenäisuskonnon, joka perustuisi vain ja ainoastaan uskontojen ytimeen, siihen uskonnollisen kokemisen ja henkisen elämyksen yhteisyyteen, mikä on ihmisille ominaista. Tätä uskontoa voisivat tunnustaa kaikkien nykyisten valtauskontojen kannattajat. Se olisi siis kokoava katos, jonka alla kristityt, hindut, islaminuskoiset ynnä muut, buddhalaisia, ateisteja ja uskonnottomia unohtamatta, voisivat harjoittaa omaa hartauttaan sopusoinnussa keskenään.
Jotkut tietysti näkevät tässä suuren ristiriidan, kuten monet näkevät ristiriidan jo yhden uskonnon sisälläkin. He eivät ymmärrä uskomisen olemusta, eivät osaa vaihtaa näkökulmaa, luulevat ehkä olevansa loogisia ja sen sellaista. Se on harmillista. Ehkä koulussa pitäisi opettaa ihmisiä ajattelemaan.
3 kommenttia:
Näin agnostikkona:
On totta että agnostismia on monenlaista. Tosin niin on uskovaisuuttakin monenlaista. Ateismissa "kissojen paimentaminen" on yksi vertaus, jota on käytetty, ateismi on individualistinen, siis erittäin monimuotoinen juttu. Kuten tässäkin tuli esiin. Jotkut ääriateistit ovat sitä mieltä että kommunisti ei voi olla ateisti koska hänellä on dogma tietystä kulttuurisesta rakenteesta. Vaikka kommunistikaan ei usko Jumalaan vaan päinvastoin kiistää sen. Toiset ateistit ovat sitä mieltä että kirkosta pitäisi erota, toiset ovat sitä mieltä että tosi ateisti on vasta kun puhuu siitä.
Tämä ei tee yksittäistä ateistia tai uskovaista "hötöksi" tai näitä asioita jotenkin vain olankohautuksella ohitettavaksi sen vuoksi. Näkemysten moninaisuus ja sisäiset aste -erot tekevät toki kustakin kolmesta näkemyksestä epämääräisemmän, vähemmän rajatun ja eksaktin. Mutta tässä ollaan puhumassa ihmisten kulttuurista, ja ihmisistä. Eivätkä ihmiset ole eksaktisti samanlaisia, vaan erittäin laajakirjoisia. (Mikä on suorastaan hyvä asia.) Asian latistaminen tiettyyn kaavaan tietyllä johtaa tämän seikan katoamiseen.
Yksinkertaisimmillaan agnostikko on ihminen, jolle on olemassa vaihtoehto "en tiedä". Tämä ei tarkoita välttämättä että asiasta ei voitaisi saada tietoa, vaan että sitä ei tällä hetkellä ole. Agnostikko voi olla sen takia että jotain ratkaisevaa koetta ei ole tehty, tai jokin ongelma on toistaiseksi "tutkimusrajan toisella puolella", kun esim. riittävän iso hiukkaskiihdytin puuttuu.
Agnostikon uskon halulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Agnostismissa haetaan perusteltuja uskomuksia, ei uskoa. Jumalauskovat hakevat uskoa ilman perusteluja, mutta kaikki eivät tästä uskon tavasta pidä. (Esim. kreationisteille on jostain syystä tärkeää saada opistaan nimenomaan tiedettä. Kreationistit eivät siis ole uskovaisia? Eivät ehkä tiukassa mielessä, mutta kyllä he uskonnollisia silti ovat.)
Agnostikko voi olla esimerkiksi sellainen, että hän ei oikeastaan arvosta _uskoa_ koska arvaus kuin arvaus on samanarvoinen, perustelematon uskomus. Mutta hän myöntää että tietyissä olosuhteissa hänestä voisi tulla uskovainen.
Toisaalta agnostikko voi olla agnostikko myös sen takia että hänestä joissain loogisissa järjestelmissä uskonto näyttää rationaalisilta ja toisissa ei. Ja hän ei kykene arvioimaan päättelysysteemejen paremmuusjärjestystä.
Kyse ei siis oikeastaan ole angstista, vaan pikemmin rohkeudesta myöntää aina välistä että ei tiedä, eikä tarvitse aina ottaa kantaakaan kun ei tiedä. Että aina ei tarvitse olla suuna päänä.
Kiitos Tuomolle selveltävästä kommentista agnostismin suhteen. Itselleni on jäänyt ennakkoluuloja sitä kohtaan, koska ensimmäiseksi kuulin termin radiosta, jossa agnostikko kovin angstiseen sävyyn valitteli, miten hän niin kovin haluaisi todisteita Jumalan olemassaolosta.
Mutta jätetään se, ja mietitään, mitä agnostismi voisi muuta olla. Agnostikko siis myöntää, ettei tiedä, ja pitää tätä vaihtoehtona uskolle ja ateismille. Mikä minua tässä häiritsee on se, miten agnostikko valitsee, mitä hän ei tiedä ja mitä hän uskoo tietävänsä. En minäkään tiedä paljon mitään paljon mistään. Miten voisinkaan?
Itse en usko esimerkiksi jumal-uskontoihin. Toisaalta uskon moniin tieteellisesti todennettuihin asioihin - mikä ei tee minusta tiedeuskovaa - vaikken oikeasti tiedä, enkä mitenkään edes voi tietää, missä määrin nämä asiat ovat todellisuutta; kuten en voi myöskään tietää, onko jonkun uskonnon kuvailemia jumalia olemassa.
Vaikuttaisi siltä, että agnostikot valitsevat uskovansa tieteen tuottamaan tietoon, mutta sanovat "en tiedä" kaikelle muulle. No entäpä sitten keijukaiset tai joulupukki? Mikään ei viittaa siihen, että näitä olisi olemassa - joskin joulupukin suhteen olen valmis väittämään myös täysin päinvastoin. Miten agnostikko valitsee uskooko hän, ettei keijukaisia ole, vai sanooko hän "en tiedä"?
Voihan olla, että valinta on jokaisen henkilökohtainen asia. Minä valitsen olla uskomatta, vaikka samaan aikaan voin todeta, etten tiedä. Jos taas kyse on kehittyneestä elämästä maapallon ulkopuolella, on valintani "voi olla", "ehkä" tai "kukapa tietää". Ja siltikään en näe millään tavoin mielekkääksi puhua agnostismista asian suhteen.
Ongelma taitaa olla siinä, että agnostismia ei voi määritellä järkevästi liittämättä sitä johonkin kontekstiin, kuten vaikkapa uskontoihin. Agnostismi ei voi olla vain sitä, että totean jostain asiasta, etten tiedä. Kaikkihan me olemme joistain asioista epävarmoja, toiveikkaita, uskovia tai epäuskovia.
Puutun vielä yhteen asiaan: minä en koe uskoa arvauksena tai perustelemattomana uskomuksena. Usko on aina henkilökohtainen kokemus, ja usein hyvin tärkeä sellainen. Uskonto on sitten asia erikseen.
Olet aivan oikeassa tuossa suhteessa. Jokainen asettaa rajansa, ja jossain oloissa sinäkin varmaan myönnät että et tiedä jotain asiaa. Ja sekin on sinusta looginen päätelmä, oikea tulos.
Yleensä agnostikoksi katsotaan jos tämä asenne kohdistuu jumalaolentoon.
Oma suhtautumiseni juolupukki - tonttu -kysymykseen, joka sinällään ON asiallinen, on se, että niiden ominaisuudet kerrotaan. Se muuttaa tällöin luonnettaan.
Se on hieman sama, kuin päättelisi että kun uskonnossa X uskotaan että maailma syntyi tavalla Y ja tiede on antanut hyviä syitä hylätä tämä näkemys, koska se onkin syntynyt erilaisella tavalla B, voidaan päätellä että em. uskonnon syntyselitys ON epätieteellinen ja epäuskottava samalla. Tonttu on erikoistapaus, ei ilmiö. Ero on suunnilleen sama, kuin väitteen "on olemassa eläinlajeja joita ei ole löydetty" ja väitteen "Amerikoissa on raiskaajaisojalkoja". Ensimmäinen on uskottava, vaikka toinen onkin erittäin epäuskottava. (Todiste tietystä vaatii todisteen, isojalka on väitteenä "extraordinary".)
Lähetä kommentti