Kaupunkimaisemia

Mietin kaupunkia kävellessäni, mitä ihmismassojen pakkautuminen näihin rypäksiin on tuonut tullessaan. Äkkiä ajatellen ei yhtään mitään. Scifi, sekä kirjallisuus että elokuvat, ovat esitelleet hienoja kaupunkimaisemia ja hienoja rakenteita. Mitään tällaista ei kaupungeissa ole kuitenkaan syntynyt.

Tampere on pieni kaupunki, vain 200000 asukasta, tai sinne päin. Mitä sitten on maailman metropoleissa, joissa asukkaita on yli 10 miljoonaa? Niissä on enemmän ihmisiä, enemmän rakennuksia, enemmän teitä, enemmän autoja - enemmän kaikkea. Isommat kaupungit ovatkin oikeastaan isompia vain määrällisesti: niissä on enemmän sitä samaa kuin pienemmissäkin. Metropoleissa on toki hieman isompiakin taloja kuin Tampereella, mutta perimmältään ne ovat samoja hökkeleitä ja bunkkereita; niitä vain on paljon enemmän.

Isoissa kaupungeissa on enemmän ja näkyvämpiä alakulttuureja, kenties jopa hieman kehittyneempiä ja erikoistuneempia sosiaalisia rakenteita, mutta ei mitään ihmeellistä kuitenkaan. Olisiko niin, että ihmisen kehitys on jäänyt jälkeen populaation kokoon nähden. Tosin sanoen määrällinen kehitys on ylivoimaista laadulliseen kehitykseen verrattuna - ja sama pätee kaupunkien kokoon.

Uusi vuosi, uusi parta

Vuosi on aluillaan. Eikä mitään uutta pilvipeitteen alla. Lähi-idässä ei varsinkaan.

Olen reilun vuoden kasvattanut partaani vain pari kertaa hieman siistien saksilla. Se on ihan kivassa mitassa, vaikka olihan se kohtuullisen pitkä jo ennen tätä pidempää kasvatusprojektia. Vasta pari kuukautta on parta ollut sivuilta ajamatta, kokeilen näet, millainen olisi kokoparta.

Laskin, että se kasvaa kohtalaiseksi kesään mennessä. Eli siiheksi kunnes nuorin lapsi jää päiväkotiryhmästään pois siirtyäkseen esikouluun. Voin siis ylpeänä esitellä partaani vielä päiväkodin tädeillekin, joskin keskenkasvuisena edelleen. Hah!

Mitä muuta mies tekisi kuin kasvattaisi partaa? Ajaisi partaa? Kasvattaminen sopii luovalle luonteelle.

Näin unen, jossa olin tekemässä jotain tyhjänpäiväistä jossain paikassa. Paikkaan saapui nuori mies, joka hätääntyneenä ja anovasti selitti tiskin takana olevalle henkilölle, miten hänen vaimonsa voi todella pahoin ollessaan nyt raskautensa viimevaiheissa. Paha olo oli ilmeisen stressaavaa kaikille, ja mies olisi halunnut siihen jotain helpotusta, muttei yhtään tiennyt, mitä se voisi olla. Mies uumoili, olisiko tämä heidän loppunsa. Siis suhteensa loppu, maailmanloppu hänen osalleen.

Minä en ajatellut mitään, mutta tunsin hyvin pientä osanottoa miestä kohtaan. Sellaista hyvin pientä, mitä yleensäkin tunnen: hyvin pienesti mitään. Ehkä tuo mies olin minä, ehkä se vielä syntymätön lapsi jotain uutta, joka ahdisti ja pelotti. Kenties tunteita an sich.