Älyn väläyksiä

Kaupunkimaisemia

2009-01-09T12:51:00.002+02:00

Mietin kaupunkia kävellessäni, mitä ihmismassojen pakkautuminen näihin rypäksiin on tuonut tullessaan. Äkkiä ajatellen ei yhtään mitään. Scifi, sekä kirjallisuus että elokuvat, ovat esitelleet hienoja kaupunkimaisemia ja hienoja rakenteita. Mitään tällaista ei kaupungeissa ole kuitenkaan syntynyt.

Tampere on pieni kaupunki, vain 200000 asukasta, tai sinne päin. Mitä sitten on maailman metropoleissa, joissa asukkaita on yli 10 miljoonaa? Niissä on enemmän ihmisiä, enemmän rakennuksia, enemmän teitä, enemmän autoja - enemmän kaikkea. Isommat kaupungit ovatkin oikeastaan isompia vain määrällisesti: niissä on enemmän sitä samaa kuin pienemmissäkin. Metropoleissa on toki hieman isompiakin taloja kuin Tampereella, mutta perimmältään ne ovat samoja hökkeleitä ja bunkkereita; niitä vain on paljon enemmän.

Isoissa kaupungeissa on enemmän ja näkyvämpiä alakulttuureja, kenties jopa hieman kehittyneempiä ja erikoistuneempia sosiaalisia rakenteita, mutta ei mitään ihmeellistä kuitenkaan. Olisiko niin, että ihmisen kehitys on jäänyt jälkeen populaation kokoon nähden. Tosin sanoen määrällinen kehitys on ylivoimaista laadulliseen kehitykseen verrattuna - ja sama pätee kaupunkien kokoon.

Uusi vuosi, uusi parta

2009-01-07T12:13:00.002+02:00

Vuosi on aluillaan. Eikä mitään uutta pilvipeitteen alla. Lähi-idässä ei varsinkaan.

Olen reilun vuoden kasvattanut partaani vain pari kertaa hieman siistien saksilla. Se on ihan kivassa mitassa, vaikka olihan se kohtuullisen pitkä jo ennen tätä pidempää kasvatusprojektia. Vasta pari kuukautta on parta ollut sivuilta ajamatta, kokeilen näet, millainen olisi kokoparta.

Laskin, että se kasvaa kohtalaiseksi kesään mennessä. Eli siiheksi kunnes nuorin lapsi jää päiväkotiryhmästään pois siirtyäkseen esikouluun. Voin siis ylpeänä esitellä partaani vielä päiväkodin tädeillekin, joskin keskenkasvuisena edelleen. Hah!

Mitä muuta mies tekisi kuin kasvattaisi partaa? Ajaisi partaa? Kasvattaminen sopii luovalle luonteelle.

Näin unen, jossa olin tekemässä jotain tyhjänpäiväistä jossain paikassa. Paikkaan saapui nuori mies, joka hätääntyneenä ja anovasti selitti tiskin takana olevalle henkilölle, miten hänen vaimonsa voi todella pahoin ollessaan nyt raskautensa viimevaiheissa. Paha olo oli ilmeisen stressaavaa kaikille, ja mies olisi halunnut siihen jotain helpotusta, muttei yhtään tiennyt, mitä se voisi olla. Mies uumoili, olisiko tämä heidän loppunsa. Siis suhteensa loppu, maailmanloppu hänen osalleen.

Minä en ajatellut mitään, mutta tunsin hyvin pientä osanottoa miestä kohtaan. Sellaista hyvin pientä, mitä yleensäkin tunnen: hyvin pienesti mitään. Ehkä tuo mies olin minä, ehkä se vielä syntymätön lapsi jotain uutta, joka ahdisti ja pelotti. Kenties tunteita an sich.

Älykääpiön roskaa

2008-07-17T21:43:00.005+03:00

Matkustin lasteni kera syntymäkaupunkiini. Kuinka ollakaan, tuli lähtiessä kiire, josta syystä päätin viedä roskapussit, yhden biojätepussin ja yhden pakkausjätepussin, matkan varrella olevaan roskikseen oman taloyhtiöni roskiksen sijaan. Tämä siksi, että taloyhtiön roskalaatikot ovat väärässä suunnassa matkareittiin nähden ja hieman kaukana. Totta puhuakseni meillä ei ollut varsinaista kiirettä, koska juna oli, kuinka ollakaan, 25 minuuttia myöhässä, ja paikallisbusseja kulki rautatieaseman suuntaan riittävän usein. Mutta sitähän minä en tiennyt, joten varauduin siihen, että kiire tulisi. Tämä myös siksi, että myöhästymisestä on parisuhdetta koetellut karvas kokemus kuuden vuoden takaa, mistä syystä koitan nykyään välttää liian tiukat aikataulut.

Joka tapauksessa päätin siis viedä roskapussit naapuritalon roskamiiluihin, jotka, ollen Moolokin kita-tyyppisiä kuiluja, näin kesäaikaan tuottavat vähemmän miellyttävän arominsa lähiympäristöön.

Tapahtui sitten niin, että juuri saatettuani pussit onnellisesti viimeiselle matkalleen - mikä matka tosin lie aivan liian pitkä muovipussin osalta - porhalsi paikalle talossa ilmeisesti asuva ämmä, joka räyhäsi naama punoittaen. Mitä hän tarkkaan ottaen sanoi, siitä en saanut täysin selvää, mutta erotin meuhkaamisesta ainakin seuraavia avainsanoja: roskis, taloyhtiö ja älykääpiö. Viesti meni kyllä perille: heidän taloyhtiönsä roskikseen ei saisi laittaa roskiaan muut kuin taloyhtiön asunnoissa asuvat ihmiset - tai miksei apinatkin.

Minulla on aina ollut vaikeuksia heittäytyä dialogiin ja luoda toimiva kommunikointikanava satunnaisten ihmisten kanssa ja varsinkin silloin, kun vastapuolella on pelkkään monologiin orientoitunut henkilö. Olin siis sanomatta mitään lukuunottamatta paria kolmea "mitä?" kysymystä, joilla koitin saada ämmää selventämään ilmaisuaan. Kun nämä eivät tehonneet, jatkoin lasten kanssa matkaa.

Varmaankin on niin, että taloyhtiön hallinnoimiin roskasäiliöihin ei saisi ulkopuoliset tuoda roskiaan. En ole kylläkään perillä siitä, minkälainen pykälä ja missä säännöissä tästä asiasta on olemassa. Rikos ei liene silti suuren suuri. Parempi sentään on laittaa ne roskat säiliöön kuin jättää kadulle tai pihaan. Hassuinta tietysti on se, että joku ihan käytännössä viitsii olla roskasäiliöistään niin mustasukkainen, että on valmis nimittelemään ventovieraita ihmisiä älykääpiöiksi, jos nämä erehtyvät roskiaan näihin tuomaan.

Roska-aiheessa nykyaikana olisi paljonkin ruodittavaa, mutta jääköön tältä erää tämän älykääpiön osalta tähän.

Mind the Gap

2008-04-27T17:13:00.004+03:00

Kävin lyhyellä työmatkalla Lontoossa. Saapuessani luonnollisesti satoi, joskin sade meni melko nopeasti ohitse ja iltapäivästä iltaan asti oli selkeää ja varsin miellyttävää.

Lontoossa en ole aiemmin käynyt ja olin aika tavalla myyty tuosta kaupungista. Kevät on siellä jo pitkällä ja puissa lehdet. Sää oli vaihteleva ja ilmasto miellyttävän raikas. Westminsterin lähettyvillä tuntui autojen tuottamat saasteet ilmassa, mutta toisaalta Tampereen Hämeenkadulla tai Hämeenpuistossa on kevätpölyjen ja ruuhkien aikaan vielä pahempaa.

Maanalainen on erinomaisen toimiva kulkuväline, vaikka iltapäiväruuhkaa ei voi klaustrofoobikoille suositella. Kaiken kaikkiaan tuossa kaupungissa on liikkumisen edellytykset järjestetty tavalla, josta voi Tampereen autohegemoniassa vain haaveilla - myönnettäköön kuitenkin, että TKL:llä on sentään ihan kohtuullisesti toimivat reitit. Ja onhan Tampereella ajankohtainen "pitkä tunneli" -suunnitelma, joka ei ole edes ainoa liikennettä haittaava kehitysidea. Täytynee vain toivoa, että rahoitusta ei tähän idiotismiin löydy, vaikka pahalta näyttää.

Pyöräteitä tosin ei Lontoossakaan ollut joka puolella ja pyöräilijät nuohosivat varsin rohkeasti katujen reunoja. Jalankulkijat eivät juurikaan välittäneet punaisista valoista; jos autoja ei tullut, yli mentiin valoista riippumatta. Toisaalta autoilijatkaan eivät erityisen varovaisia jalankulkijoiden suhteen olleet.

Ilmapiiri Lontoossa tuntui erittäin miellyttävältä. Johtuisiko katukuvan kirjavuudesta? Peribrittiläiset sukujuuret ovat selvänä vähemmistönä ja kaikkia värejä oli kiitettävästi edustettuina. Oli miten oli, tuohon kaupunkiin aion mennä toistekin.

Apinoiden karvoja ja sotia

2008-04-20T16:38:00.002+03:00

Jatkan näköjään karva-aiheella taasen: katsoin Hair-musikaalista kertovan dokumentin.

Pieneksi pettymyksekseni dokumentissa ei ollut lainkaan käsitelty elokuvaversiota, mitä nyt Milos Forman käväisi pari sanaa sanomassa. En ole koskaan nähnyt teatteriversiota. En kyllä muista, onko niitä ollut tarjollakaan lähimaisemissa muita kuin Porvoolaisten nuorten jokunen vuosi sitten esittämänä. Sitäkään en nähnyt, mutta kävin katsomassa samaisten ihmisten Jesus Christ Superstar -esityksen, ja sen perusteella oli todella harmi, että jäi Hair näkemättä. Supertähdessä bändi onnistui erinomaisesti, ja vaikka koreografia olikin köyhää ja jäykkää, oli esitys silti ansiokas. Erityisesti pidin ideasta laulaa joka toinen kappale ruotsiksi ja joka toinen suomeksi.

Dokumentti sai paikoitellen musikaalin näyttämään hieman koomiselta, mutta se oli sitä aikaa se. Kun katselin elokuvaa joskus 80-luvulla teininä, se teki varsin syvän vaikutuksen. Ennen kaikkea ne hiukset olivat aivan upeita nimikappaleen taustakuvina. Ja tietysti se viimeinen mielenosoitusta ryydittävä kappale; let the sunshine in... Siinä on jotain voimakasta rauhanaatetta. Mutta vaikka kyseessä onkin idealismi, siinä on myös sodan totaalinen typeryys ja kaiken kaikkinen älyttömyys. Tuo laulu saa siis idealismissaankin rauhan tuntumaan ainoalta täysijärkiseltä vaihtoehdolta. Ja sitä paitsi tunteikkuudessaankin kivalta.

Otetaanpa esimerkki sodasta: Irakin sota. Mikä olikaan sodan varsinainen syy? Olisiko käynyt niin, että yksi typerä apinadiktaattori jostain syystä keikkui Irakin vallankahvassa, eikä ollut erityisen kiinnostunut kansansa hyvinvoinnista. Siis todellisesta hyvinvoinnista. Eli siis todella perinteinen syy sotaan: kahjo johtaja.

Mikä sitten on syynä siihen, että tällaiset johtaja-apinat pysyvät vallassa? Kyse taitaa olla valtahierarkkisesta pyramidihuijauksesta: johtaja-apina saa ympärilleen pienen hännystelijöiden joukon, ja loppu seuraa kuin itsestään. Valtahierarkkiassa kaikki noudattavat vain käskyjä. Harva siellä maan tomussa ryhtyy kyseenalaistamaan ylempiensä määräyksiä. Syntyy illuusio vallasta. Tai illuusio siitä, että valta kuuluu sinne ylhäälle.

Karvaiset puutarhat

2008-04-16T19:09:00.004+03:00

Kohtasin nukkumaan mennessäni saman ongelman, jonka Allan esitti kapteeni Haddockille: nukkuisiko parta peiton päällä vai alla? Kelpo kapteeni ratkaisi ongelman siirtämällä peiton syrjään. Mitenkä mahtaa Esko Valtaoja toimia?

Parran ja viiksien kasvattamisessa tuntuu olevan hankalia välivaiheita, jolloin karvat ovat liian lyhyitä haluttuun muotoon, mutta toisaalta liian pitkiä pysyäkseen aisoissa. Kärsivällisyyttä siis tarvitaan. Sillä aikaa voi ihailla vaikkapa näitä: http://www.handlebarclub.co.uk/wbmchomef.html.

Eilen tuli neloselta 4D:ssä asiaa naisten karvoista. Katsoin ohjelmaa vain kaksi minuuttia, mutta aihe on omalla tavallaan mielenkiintoinen. Mistäköhän johtuu, että lähtökohtana karvojenpoistomarkkinoilla ei ole se, että karvattomuus olisi kaunista, vaan se, että karvoitus olisi rumaa? Ehkä se on mielipidekysymys, mutta epäilen silti, että joku kaupallinen taho on keksinyt, että karvoitus on epäesteettistä. Vai mistä muuten moinen ajatus olisi syntynyt? Ajatus ei taida olla edes kovin vanha, vai oliko 70-luvun pornoelokuvissa jo naisten puutarhat hoidettu paljaaksi erämaaksi?

Naiset

2008-04-14T17:09:00.004+03:00

Kuulin juuri, että se partaniekka tähtitieteilijä, jonka nimikin varmaan muistuu kohta mieleeni, on kertonut uusimmassa kirjassaan, jota en vielä ole lukenut, arvioivansa naisia logaritmisella viiden pykälän asteikolla. Niin sehän on tietysti Valtaoja, Esko Valtaoja.

Valtaojan kirjat ovat erinomaista luettavaa. Niissä on oikeaa asennetta ja erinomasia visioita maailmankaikkeudesta ja elämästä. Optimismi on erityisen ihailtavaa ja tarttuvaa.

Naisten suhteen käytän itse vaihtelevia kriteerejä sen mukaan, mitä asioita kykenen arvioimaan näkemäni perusteella. Esimerkiksi, jos vaatteet peittävät muodot alleen, arvioin tyyliä ja yleisolemusta. Jos taas vaatteet eivät peitä liikaa, arvioin himoittavuutta tai jotain sen tapaista alkukantaisempaa. Yleensä päädyn kuitenkin etsimään positiivisia asioita. Ja useimmiten naiset ovat luokkaa "ihan ok". Tämän tavallisen luokan yläpuolelle sijoittuu kaksi kategoriaa: varsin tyylikkäät (tai hienot) ja ylimaalliset. Näissä kategorioissa himoittavuus menettää merkityksensä muun olemuksen noustessa niin voimakkaasti esiin.

Mitä tulee himoittavuuteen, olen Valtaojan kanssa samalla kannalla, eli pyrstömiehiä. Niinpä himoittavuuden asteen määrittää pitkälti navan alapuoliset muodot.

Voisin sanoa, että biologia on tämänkin asian säätänyt niin kuin se on, johon joku kenties väittää vastaan ja alkaa puhua vapaasta tahdosta. Omasta puolestani valitsen vapaasti suunnata vilpittömän ihailuni näihin vastakkaisen sukupuolen hienoihin ominaisuuksiin.

Naisia sivuten, otan kantaa Vanhasen ja Kanervan tapauksiin, koskapa satuin lukaisemaan Vanhasen tekstiviestejä täältä: http://web.comhem.se/isotalo/sms.html. Vanhasen tekstiviestit välittävät kuvan kohtalaisen miellyttävästä ja fiksusta miehestä toisin kuin Kanervan luokattomat "sex appeal"-viestit. Toisaalta sehän ei ole mikään syy paheksua Kanervaa sen enempää kuin Vanhastakaan.

Oli miten oli, Kanervan ero oli ainoa oikea vaihtoehto, kun taas Vanhasen viesteissä ei ole minkäänlaista skandaalin juurta. Sitä asiaa en tosin ymmärrä kummassakaan tapauksessa, että eikö laki kiellä viestien julkaisemista ilman asianomaisten lupaa?

Blogeja ulkopolitiikan huipulla

2008-04-06T18:09:00.005+03:00

En aikonut tässä blogissa kommentoida politiikkaan tai nk. julkkiksiin liittyviä aiheita. Valitettavasti tulee kuitenkin silloin tällöin luettua lehtijuttuja, jotka väistämättä herättävät tunteita, joita voi blogiin sitten vuodattaa. Olkoon siis.

Soininvaaran (http://www.soininvaara.fi/wordpress) mukaan Katainen teki väärin erottaessaa Kanervan, koska joillain ihmisillä, erityisesti johtavilla apinoilla, on ylikorostunut seksuaalisuus, eli siis Kanervalla tässä tapauksessa. Minä kyllä luulin, että Kanerva sai kenkää ihan jostain muusta syystä.

Joku (http://ihmissuhteet.blogspot.com/) on sitä mieltä, että naiset keskimäärin olisivat onnellisia saadessaa tuollaisia (Kanervan lähettämiä) viestejä tasokkailta miehiltä. Luoja varjelkoon meitä tasokkailta miehiltä ja keskimääräisiltä naisilta. Tosin herää ihmetys, millainen on tasokas mies, joka ei keksi muuta sanottavaa himonsa kohteelle kuin ko. viestien kaltaiset latteudet.

Jarkko Ryynänen (http://jaketsu82.ajatukset.fi/) taas on suorastaan kauhistunut uudesta ulkoministeristä, koska tämä on unohtanut omat mielipiteensä ja ajaa ulkoministerinä täysin päinvastaista politiikkaa kuin itse haluaisi. Eikös Alexander Stubb ole kokoomuslainen? Eikös kokoomus ole porvarihallituksessa jokseenkin samalla painoarvolla kuin keskusta? Onko Stubbin politiikka siis vasemmistolaista, vai onko porvarihallituksen ulkopolitiikka vasemmistolaista? Vai miksi Stubb on täysin päinvastaista mieltä ulkopolitiikan linjasta kuin hallitus? Vai onko sitten niin, että porvarihallituksella ei ole linjaa, ja Stubbilla olisi?

Petteri Oksa (http://merkintoja.blogspot.com/) arvostelee uutta ulkoministeriä kokemattomuudesta. Kysymykseksi jää, kuka olisi sellainen "huipputekijä", jota Petteri ministeriksi kaipailee. Kanervasta ei sellaiseksi ollut, eikä kotimaisten poliitikkojen joukosta tule kyllä ketään muutakaan mieleen.

Kommentoimiani blogitekstejä on julkaistu 6.4.2008 Aamulehden sunnuntailiitteessä muutaman muun ohella. Ainoastaan Mikko Rautalahti (http://kapsi.fi/~watchman/journal) esitti hyvän ja pidemmälle ajatellun näkökulman. Ja tässä on juuri syy siihen, miksi useimmiten jätän blogit lukematta: vain yksi kymmenestä osasi sanoa jotain tolkullista.

Viiksivahaa ja partasaippuaa

2008-04-05T14:28:00.004+03:00

Leikkasimme tänään omenapuiden oksia.

Kengät tulivat mutaan,

varpaat kylmenivät.

Ehkä olisi aika aloittaa.

Ostin viiksivahaa ja partasaippuaa. Partasaippua on erinomaista, eikä partavaahtoon ole paluuta. Sen sijaan viiksivaha vaikuttaa epäilyttävältä. Viikseni eivät ole vielä riittävän pitkät, jotta niiden vahaamisessa olisi mitään mieltä. Sen sijaan koetin laittaa partaani saparon ja ojentaa vahalla kärkitupsun. Se ei onnistunut. Vaha on aivan liian tönkköä.

Elämme virtuaalitodellisuudessa

2008-03-30T20:57:00.005+03:00

En ole fyysikko, mutta kuten kaikki muutkin maallikot, pohdin osaltani maailmankaikkeuden sekä fyysistä että henkistä olemusta. Tarkoitukseni oli kirjoittaa pientä listaa aihepiiriin liittyvistä ajatuksista myöhempää ruotimista varten, mutta päädyinkin kirjoittamaan vain yhdestä aiheesta, nimittäin virtuaalitodellisuudesta.

Törmäsin sattumalta tänään blogitekstiin, jossa kommentoitiin Aamulehdessä viime vuoden puolella ollutta Vesa Vanhalakan artikkelia Nick Boströmin ajatuksista koskien sitä, elämmekö itse asiassa virtuaalitodellisuudessa. Blogiteksti löytyy täältä: http://id-idea.blogspot.com/2007/11/elmmek-virtuaalitodellisuudessa.html
Syystä tai toisesta en muista lukeneeni tätä Aamulehden artikkelia. Kenties en huomannut sitä, tai sitten olen sivuuttanut sen mielenkiinnottomana huuhaana. En tunne Nick Boströmin toimintaa, mutta blogi antaa ymmärtää kyseessä olevan filosofin, mikä jo selittääkin paljon. Ei niin, ettenkö arvostaisi filosofeja enemmän kuin eräät luonnontieteiden edustajat, mutta en myöskään voi välttyä siltä vaikutelmalta, että monesti he sekoavat omaan näppäryyteensä, kielipeliinsä tai muuten vain päätyvät omasta mielestään kovinkin päteviin päätelmiin, joissa ei viime kädessä ole päätä eikä häntää.

Eläminen virtuaalitodellisuudessa on toki hauska ja jännittävä ajatus. Toistaiseksi olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että elokuva Matrix kertoi tästä aiheesta huomattavasti syvällisemmin ja fiksummin, sekä tietysti myös viihdyttävämmin, kuin Aamulehden artikkeli tai herra Boström konsaan.

Mikä sitten mättää Boströmin argumentaatiossa? Ainakin seuraavat määrittelemättömät termit, joiden perimmäistä olemusta en usko Boströmin ymmärtävän: tietokonesimulaatio, tietoinen kyborgi ja virtuaali-ihminen. On myös erittäin luultavaa, ettei Aamulehden toimittaja ymmärtänyt näistä hölkäsen pöläystä, joten ongelma voi olla enemmän Boströmin tulkitsijassa kuin Boströmissä itsessään. Mutta silti.

Ensinnäkin eläminen virtuaalimaailmassa ei ole lainkaan sama asia kuin eläminen tietokonesimulaatiossa. Simulaatio on todellisuuden malli, virtuaalimaailma taas voi olla mitä vain, millä ei välttämättä ole mitään kytköksiä todellisuuteen. Käytän tässä sanaa "todellisuus" hieman huolettomasti tarkoittamaan ei-virtuaalista maailmaa, mikäli ylipäätään on mielekästä ajatella sellaisen olevan olemassa jollain muulla tavoin kuin virtuaalisen maailman.

Toisekseen en näe kovin mielekkäänä sotkea kyborgeja tähän aiheeseen. Ihmiset eivät ole kyborgeja, paitsi ehkä ne, joille on vaihdettu lonkkanivel tai muu vastaava. Tietokone taas ei tarvitse tätä kyborgi-ominaisuutta ollakseen tietoinen. En epäile, etteikö tulevaisuus voisi hyvinkin tuoda tullessaan kyborgeja ja kaikkea sellaista, mutta mitä tekemistä niillä on virtuaalitodellisuuden kanssa? Ei yhtään mitään.

Ja kolmanneksi, mikä oikein on virtuaali-ihminen? Jos oletetaan, että ihminen elää tietoisena olentona virtuaalimaailmassa, miten se eroaa ihmisestä, joka elää ei-virtuaalimaailmassa? Tai laajemmin, miten virtuaalimaailma eroaa ei-virtuaalimaailmasta? Väitän, ettei yhtään mitenkään.

Jos oikein syvällisiksi heittäydytään, ja mikäs sen mukavampaa, voidaan aihetta lähestyä fiksumminkin kuin heitellä ilmaan tyhjänpäiväisiä kyborgeja ja tietokonesimulaatioita. Mehän kaikki nimittäin elämme virtuaalitodellisuudessa. Virtuaalitodellisuutemme muodostuu kulttuuristamme monine pirstoituneine osakulttuureineen, tulkinnoistamme, kykyjemme rajoittamista havainnoistamme, tietoisuudestamme, ajatuksistamme ja kaikista ihmisenä olemisen piirteistä.

Siis kaiken kaikkiaan, otetaan vaikka atomi. Mitä se on meille, miten koemme sen ja mitä tiedämme siitä? Se on malli, virtuaalinen ilmiö, joka heijastelee mahdollisesti todellisuutta. Mutta onko se todellisuus oikeasti muuta kuin virtuaalista? Eikö todellisuus ole itsessään juuri sitä, miten se meille näyttäytyy? Jos se näyttäytyy virtuaalisena ilmiönä, eikö se ole silloin juuri sitä?

Voiko olla ilman väkivaltaa?

2008-03-29T18:14:00.002+02:00

Kaksi asiaa tuntuvat olevan kulttuurissamme tai kenties kaikissa inhimillisissä kulttuureissa ylitse muiden: seksi ja väkivalta. Ehkä ne korostuvat sitä enemmän, mitä suurempi aineellinen hyvinvointi vallitsee.

Nämä kaksi asiaa ovat mielenkiintoisella tavalla erilaisessa asemassa: seksin avointa esittämistä paheksutaan, mutta seksiä ja seksikkyyttä pidetään muuten tärkeänä, kiehtovana ja yleisesti ottaen positiivisena asiana. Väkivaltaa taas näytetään valtamediassa erittäin paljon ja varsin avoimesti, vaikka sitä periaatteessa ei pidetä hyväksyttävänä eikä missään tapauksessa positiivisena asiana.

Väkivalta on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen aihe. Yksi aspekti on tämä periaatteellinen paheksuminen, joka ei käytännön tasolla kuitenkaan konkretisoidu. Jollain tasolla väkivaltaa pidetään hyväksyttävänä, vaikka sitä ei suoraan sanota. Siitä kertoo suhteellisen lievä rangaistuskäytäntö ja rikosnimikkeet. Jos lyöt puukolla kadulla vastaantulijaa, syyllistyt kenties lievään pahoinpitelyyn, mikäli vastaantulijalla on tuuria eikä saa pysyviä vammoja. Uhrilla saattaisi olla kuitenkin huonompikin onni, ja hän voisi heittää henkensä. Puukottajan näkökulmasta teko on kuitenkin sama: hän löi puukolla vastaantulijaa. Rikoksen asteen määrittelee siis seuraamukset, eikä varsinainen teko. Tästä voisi vetää sen johtopäätöksen, että väkivaltaa itsessään ei pidetä erityisen vakavana.

Oli miten oli, väkivaltaa on televisio ja tietokonepelit pullollaan. Omat mieltymyksenikin vaikkapa elokuvien suhteen laittavat hyvin tehdyt väkivaltaiset toiminelokuvat toiselle sijalle heti rauhallisten ja tunnelmallisten sielun- ja muuta maisemaa kuvaavien leffojen jälkeen; Bagdad Café esimerkkinä ensimmäisen sijan elokuvista. Tässä mieltymyksessä taitaa olla kyse jonkinlaisesta voimannäytöstä. On hienoa, kun Arnold tinkimättömästi kaikessa voimantunnossaan lasauttaa pahiksiin reiän jos toisenkin. Tai kun 6000 hevosmiehen sotajoukko karauttaa täyttä laukkaa örkkilauman kimppuun kuolemaa huutaen.

Silloin tällöin syntyy julkista keskustelua television ja pelien väkivallan vaikutuksista ihmisiin. Yleensä todistellaan, ettei ole mitään näyttöä mistään negatiivisista vaikutuksista. En osaa sanoa, millaisia vaikutuksia sillä on, mutta siitä olen varma, että tavalla tai toisella tämäkin väkivalta ihmisiin vaikuttaa. Jos se ei vaikuttaisi, miksi niistä ylipäätään oltaisiin niin kiinnostuneita?

Aiheessa olisi vielä paljon kaluttavaa, mutta tältä erää lopetan pohdiskelun seuraavaan visioon: millaista olisi, jos mediassa ei esitettäisi lainkaan väkivaltaa? Entäpä millaisia ihmiset olisivat, jos heitä ei väkivalta lainkaan kiinnostaisi? Olisiko se mahdotonta? Miksi ihmiset eivät voisi elää ilman väkivaltaa? Voisiko olla niin, että tulevaisuudessa väkivalta tulee tarpeettomaksi?

Uskonto tai ei

2008-03-26T19:14:00.004+02:00

Suomeen perustetaan uusi kirkkokunta ilmeisesti enemmän tai vähemmän Markku Koiviston karisman varaan. Onnea ja menestystä sille. Tai tarkemmin ajatellen toivon, että se tekee itsensä tarpeettomaksi pikavauhtia.

Eipä silti, olen itsekin ajatellut uuden uskonnon perustamista, vaikka olenkin ateisti. Tai luulin olevani, kunnes joku tosiateisti antoi ymmärtää, että oikea ateisti ei ainoastaan ole uskomatta minkään uskontokunnan jumaliin, vaan myös vastustaa kaikkia uskontoja ja Suomessa erityisesti luterilaista kirkkoa - tietenkin. Minä en vastusta uskontoja, enkä varsinkaan kirkkoa. Olen jopa harkinnut liittymistä kirkkoon ihan vain kannattaakseni kirkkorakennusten ylläpitoa ja kellojen soittoa sunnuntaisin.

Monet tuntuvat pitävän itseään agnostikkona, mitä itse en ymmärrä lainkaan. Jos olen oikein ymmärtänyt, agnostikko haluaisi uskoa, muttei voi ilman selviä todisteita. Mutta jos niitä todisteita olisi, kysehän ei enää olisi uskosta. Jääkö agnostikon osaksi siis vain kieriskellä siinä tuskassa, ettei kykene uskomaan, vaikka kuinka haluaisi?

No, pitihän se agnostisismin, jota kutsutaan näemmä myös agnostismiksi, määritelmä katsoa Wikipediasta. Kuten jo aavistelin, agnostisismi näyttäisi olevan omituista höttöä, jossa on niin vähän substanssia, ettei sitä varten olisi tarvinnut keksiä omaa termiä. Wikipedia saattaa tietysti olla väärässäkin.

Palatakseni uskontoon, haluaisin perustaa suuren yhtenäisuskonnon, joka perustuisi vain ja ainoastaan uskontojen ytimeen, siihen uskonnollisen kokemisen ja henkisen elämyksen yhteisyyteen, mikä on ihmisille ominaista. Tätä uskontoa voisivat tunnustaa kaikkien nykyisten valtauskontojen kannattajat. Se olisi siis kokoava katos, jonka alla kristityt, hindut, islaminuskoiset ynnä muut, buddhalaisia, ateisteja ja uskonnottomia unohtamatta, voisivat harjoittaa omaa hartauttaan sopusoinnussa keskenään.

Jotkut tietysti näkevät tässä suuren ristiriidan, kuten monet näkevät ristiriidan jo yhden uskonnon sisälläkin. He eivät ymmärrä uskomisen olemusta, eivät osaa vaihtaa näkökulmaa, luulevat ehkä olevansa loogisia ja sen sellaista. Se on harmillista. Ehkä koulussa pitäisi opettaa ihmisiä ajattelemaan.

Sanatonta kommunikointia kadulla

2008-03-24T18:31:00.004+02:00

Silloin tällöin asioidessani kaupassa, virastossa, Hesburgerissa tai hyödyntäessäni työpaikkani "sihteeripalveluja" törmään ihmisiin, jotka suhtautuvat minuun halveksivasti. He saattavat mulkaista suuntaani kuin halpaa makkaraa katsellen. Tähän on luullakseni kohtalaisen selkeä syy: olen melko pienikokoinen, kapeaharteinen ja laiha sekä kasvoiltani epämääräinen hieman sen laulajan tapaan, joka lööppien mukaan teloi kätensä johonkin viinapulloon. Nimimuistini on surkea, mutta tulihan sekin sieltä: Lauri Tähkä. Kyseessä on siis ulkoinen olemus, josta puuttuu tyystin karisma, miehekkyys ja sellaiset ominaisuudet, jotka herättäisivät ihmisissä luottamusta tai ihailua. Ja vertaus Tähkään koskee tietysti vain kasvojen epämääräisyyttä, ei karismaa tai muuta.

On paljon ihmisiä, jotka suhtautuvat minuunkin suopeasti, kuten varmaan melkein kaikkiin ihmisiin. Minäkin pyrin tähän kaikista ennakkoluuloistani huolimatta. Mikä sitten on se tekijä, joka erottaa ihmiset näihin suopeisiin ja halveksiviin? Olisiko kysymys uskalluksesta jonkinasteiseen välittömyyteen? Mene ja tiedä.

Olen aina ollut erityisen kiinnostunut sanattomasta kommunikoinnista. Se johtunee perhetaustastani; perheessämme vallitsi hieman erikoislaatuinen ilmapiiri. Äitini, joka on epäilemättä myös erittäin älykäs vaikkakin täysin vailla koulutusta, sukujuuret ovat Hämeen jähmeällä maaseudulla. Siellä, missä tapana on istua hiljaa, jos ei ole asiaa, ja mumista ja jupista, jos on. Väinö Linna kuvasi tätä erinomaisesti "Täällä Pohjantähden alla" kirjassaan. Siinä kulttuurissa oppii aistimaan ja tulkitsemaan toisten ihmisten eleitä ja mielialoja. Älykkyyden ohella se on yksi tekijä omassa kommunikoinnissani. Toisaalta se helpottaa toisten ihmisten tulkitsemista, toisaalta taas on vaikeaa, kun erilaisista ympäristöistä tulleet ihmiset eivät osaa tulkita minua. Kaiken kaikkiaan eräänlainen kommunikointikyvyttömyys on ollut minulle yksi aikuisiän suuria pettymyksiä. Ja yleensä tietysti muut pitävät minua kyvyttömänä tässä suhteessa, kun taas minä muita.

Aikomukseni oli oikeastaan kirjoittaa väkivallasta, mutta harhauduin tähän kommunikointiteemaan. Uskoakseni tuolla halveksuvalla asenteella on osansa väkivallanteoissa. Yhtä lailla sekä koulukiusaamisessa että katuaggressioissa.

Itse olen joutunut nykyisessä kotikaupungissani 16 vuoden aikana neljästi lievän aggression kohteeksi. Näistä vain yhdessä vastapuoli kävi konkreettisesti käsiksi. Ja tämä tapaus oli humalaisen nuoren tempaus, jolla hän ilmeisesti yritti jotain todistaa jollekin. Kolme muuta ovat mielenkiintoisempia: kaikissa näissä on vastapuoli ollut minua huomattavasti kookkaampi ja rotevampi ja valinnut minut uhkaavan käytöksensä kohteeksi ilmiselvästi juuri siksi, että olen ollut heidän näkökulmastaan helppo uhri. Veikkaisin vahvasti, että he ovat juuri sellaisia ihmisiä, jotka aikoinaan kiusasivat myös koulussa helppoja uhreja.

Itselleni on ollut vaikeaa hyväksyä tämänkaltaisen aggression ilmenemistä aikuisten taholta, ja varsinkin, kun kyse on täysin tuntemattomista kadulla vastaantulevista aikuisista. Syitä tällaiselle käytökselle voi tietysti aina etsiä henkilön epävarmuudesta oman asemansa suhteen - ja tässä suhteessa ihminen on taas tyypillinen apina. Lainaan erästä ulkomaalaistaustaista nuorta, joka totesi vastaaviin kokemuksiin: "tyhmät on tyhmiä, ei niille mitään voi". Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Toivon hartaasti, että ihmisapinoiden keskimääräinen älykkyys kokisi huiman nousun tulevaisuudessa. Kenties meillä silloin olisi vielä toivoa.

2008-03-23T20:49:00.003+02:00

Silloin tällöin pulpahtaa mieleeni eräs ajatus, jonka luin jonkun toisen blogista. Itse asiassa tunnen kyseisen bloggaajan, mutten jaksa nyt muistaa hänen nimeään. Joka tapauksessa kyse on miehestä, joka viimeksi hänestä kuullessani asui Kanadassa sikäläisen vaimonsa kanssa ja opetti jotain tietotekniikkaan liittyvää paikallisessa yliopistossa. Ah, nimikin muistui mieleeni: Ilkka Kokkarinen.

Mutta itse ajatukseen: mies on seksin suhteen kuluttaja ja nainen tuottaja. Syystä tai toisesta tämä ajatus saa aina hymyn suupieliini. Ei siksi, että ajatus olisi naurettava, vaan siksi, että se huvittaa olemalla oikeassa. Voin melkein kuulla, miten toisen puolen lukijakuntaa aivoissa kehittyy kriittinen reaktio ja vasta-argumentteja. Ensin tietenkin helppoja ja ilmeisiä vastaväitteitä, ja sitten vaativampia kunkin ajattelukyvyn mukaan. Myönnän auliisti, että ajatus ei pidä paikkaansa joka suhteessa, kaikista näkökulmista tarkasteltuna tai aina ja iankaikkisesti. Yhtä kaikki se on oikeassa sen verran, että se jaksaa hymyilyttää.

Mitä tulee Ilkkaan, hän on yksi näitä varsin älykkäitä blogin pitäjiä, jotka keksivät suoraviivaisia ja hyviä perusteluja, joihin on vaikea keksiä vasta-argumentteja. Itse en heidän blogejaan viitsi lukea, koska useimmiten ne täyttyvät mielenkiinnottomista ja mihinkään johtamattomista umpikujista. Sitä paitsi heillä on tapana olla loogisia vain silloin, kun se sopii heidän argumentointiinsa. Ja silloinkin vain, kun premissit on valittu sopivasti. Heillä on mielipiteitä, ja he ovat taitavia vaatettamaan ne logiikan kaapuun.

Palaan vielä logiikka-aiheeseenkin ja pohdin, mitä loogikko sanoi, kun hän väitti edessään olevan pöydän olevan juuri se pöytä, joka hänen edessään oli, eikä mikään muu pöytä. Voisin myös miettiä, oliko filosofi Tuomaksella asiaa kehitellessään erittäin loogisen ymmärryksen vyöhykkeen taiteilijan teon ympärille tämän tapettua kissan kohua herättäneessä videoteoksessaan. Ja kyllä: en muista taiteilijan nimeä, enkä ole edes varma, oliko filosofin etunimi Tuomas.

Ihmisen uusi blogi

2008-03-22T20:25:00.003+02:00

Päätäni särkee. On siis sopiva hetki aloittaa uusi blogi.
Kirjoitin taannoin blogia "oivallus" blogspotissa, mutta heitin sen bittien roskalaatikkoon syystä tai toisesta teksteineen karvoineen. Nyt kun aloitan uuden, on tuon erinomaisen nimimerkin ottanut käyttöön joku toinen - kaikki kunnia hänelle oivalluksesta.

Tarkoitukseni on kirjoittaa eteen tulevia ajatuksia aiheesta kuin aiheesta. Toivon välttäväni blogeille tyypillisen egoismin, aina oikeassa olemisen kuvitelmat ja tavanomaisen tyhjänpäiväisen löpinän. Mahtaako blogi tosin olla lainkaan oikea blogi ilman näitä elementtejä?

Otan blogilleni nimen ja nimimerkin, joka viittaa älyyn, koska älykkyysosamääräni on testissä osoittautunut erittäin korkeaksi. Se on yksi ominaisuus, jota vasten ajatuksiani voi peilata, ja olen varma, että se näkyy kirjoituksissani sekä hyvässä että pahassa. Itse olen älyn suhteen optimisti. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole kirjoittaa mitään älykästä, pois se minusta. Todellinen pyrkimykseni on kirjoittaa tekstejä, jotka ovat näköisiäni sekä sisällöltään että muodoltaan.

Saatan olla suuressa älykkyydessäni itserakas ja omahyväinen, mutta ymmärrän kyllä olevani vain yksi ihmisapina muiden joukossa. Ihminen on käsitykseni mukaan vain sangen rajoittunut apina, jolla on hieman ylivilkas mielikuvitus. Tai kuten asian joskus olen muotoillut: ainoa ongelmani on siinä, että ihmiset ovat niin pirun tyhmiä, sekä toisaalta siinä, että olen ihminen.

Olen varma, että palaan vielä aiheeseen ihminen, mutta tältä erää riittäköön.